Taivaissa. HERRA gloorian ympäröimänä valtaistuimellaan. ENKELILAUMA polvillaan. NELJÄ ARKKIENKELIÄ seisoo valtaistuimen vieressä. Suuri kirkkaus.

ENKELIKUORO.
Kunnia Jumalalle korkeudessa,
ylistäköön Häntä taivas, maa!
Hän sanallaan loi kaiken elämään,
Hän katsahtaa - ja kaikki katoaa.
Hän kaikkeus on voiman, tiedon, auvon,
me olemme vain Hänen varjoaan
ja kiittäkäämme, kun Hän osan senkin
suo kirkkaudestaan meille armossaan!…
Suur’ ikiaate muotoon täydellistyi:
on loppuun suoritettu luomistyö -
ja jokaiselta, jonka sydän lyö
ja joka hengittää Hänen tahdostansa,
veroa arvollistaan velkoo Herra
nyt eteen pyhän jalkajakkaransa.

HERRA.
Suurtyö on tehty, Luoja lepoon jää.
Koneisto pyörii ilman käyttäjää
nyt akselillaan vuosimiljoonat -
ja vasta sitten uusittava on
vain jotain hammasrattaan pykälää.
Siis, tähtieni henget, rientäkää:
nyt käyntiin kiertokulku loputon!
Ihailla tahdon täältä korkealta,
kun pauhaatte pois jalkojeni alta.
TÄHTIEN HENGET rientävät valtaistuimen editse vierittäen erikokoisia ja -värisiä tähtipalloja, kaksoistähtiä, pyrstötähtiä ja tähtisumuja. Vienoa sfeerien soittoa.

ENKELIKUORO.
Loistollaan tuo liekkipallo
tahtoo voiton muista viedä -
mut vain pientä tähtisarjaa
palvelee se, vaikk’ ei tiedä.

Tuo taas pienoistähti vilkkuu
vain kuin lampputuikku - vaikka
miljoonaisen luomakunnan
ääretön on asuinpaikka.

Palloa kaks yhteen pyrkii
sekä torjuu toisiansa -
ja se kiista pitää niitä
rientämässä radoillansa…

Kauhuin katsot, kun tuo pallo
avaruuden kuiluun pauhaa -
mut sen syli miljoonille
onnen suo ja tyyntä rauhaa.

Kuinka kaino tuoll’ on tuike
lemmentähden ainokaisen:
hoivatkoon sitä käsi hellä
aina lohduks suvun maisen!

Tuoll’ on vastaismaailmoita,
tuolla arkku vainajille:
varoitukseks ylpeydelle,
lohduks epätoivoisille…

Järjestystä uhmaa tuolla
pyrstötähden hirmukuva -
mut on Herran käskystä se
järjestykseen palautuva…

Sinä, rakas nuori sielu,
pallomaailmoines saavut,
jossa vehreys, valkeus vaihtuu,
joll’ on murheen, loiston kaavut…
Ylhän taivaan siunaus sulle! -
Eteenpäin! pois pelko tiellä! -
Piiris pieni on, mut suuret
aatteet kamppailevat siellä.
Kaunis, ruma, hymy, kyynel,
kevät, talvi toistuu yhä
niin kuin yhtyy valo, varjo:
Herran rakkaus, viha pyhä.
TÄHTIEN HENGET ovat menneet.

ARKKIENKELI GABRIEL.
Sinä mitannut olet avaruuden,
Sinun mahtis sinne aineen manas,
ja suuruuden ja kaukaisuuden
on luonut yksi ainut sanas -
hoosiannaa, Ajatus!
Kumartuu maahan.

ARKKIENKELI MIKAEL.
Sinä iäisesti-muuttuvaisen
iäti-säilyväiseen sidot,
ajan ja ikuisuuden luoden
yksilöt sukupolviin nidot -
hoosiannaa, Voima!
Kumartuu maahan.

ARKKIENKELI RAFAEL.
Sinä annat vuotaa auvon virtain,
teet tomusta itsetajuisen
osalliseksi viisaudestas
maailman kaiken vihkien -
hoosiannaa, Hyvyys!
Kumattuu maahan. Hiljaisuus.

HERRA.
No entäs Lucifer? - itsekylläisnä
sinä etkö yhtään ylistyssanaa keksi,
vai eikö ehkä se tyydytä, mitä loin?

LUCIFER.
Mikä siinä tyydyttäisi? - sekö, että
nyt aineilla on ominaisuuksia,
joita et, ennen kuin ne ilmeni,
edes aavistanut tai, jos aavistitkin,
et enää kykene muuksi muuttamaan -
ja jotka pallon muotoon vatkattuina
nyt vetää, vainoo, torjuu toisian
tai eräässä madossa herää tajunnaksi,
kunnes kaikkhi täydentyy ja jäähtyy
ja jäljelle jäâ pelkkä kuollut kuona.
Sen saman tekee sekoituskeittämöineen
myös ihminen, kun tietoonsa sen urkkii.
Suurkeittiöösi hänet sijoitit
ja silmäis alla suot hänen hätiköidä
ja keittää kehnosti ja kuvitella
jumalaks itseänsä. Mutta jos
hän keiton turmelee ja tuhoaa,
sinä silloin sytyt myöhästyvään vihaan.
Mitä vaatia voit harrastelijalta?
Ja lopuksi: mitä on koko luomakuntas?
Sepitit itsellesi kiitosveisun,
sen sovitit huonoon soittokoneeseen -
ja jaksat tuntematta kyltymystä
iät kuulla yhtä samaa helkytystä!
Sopiiko arvolle noin vanhan herran
mokoma leikki, josta lämmetä
vain lapsen sydän voi? - ja jossa matkii
kipinä lokaan leivottuna luojaa
- hänen irvihahmonaan, ei kuvanaan! -
ja kohtalo ei vapautta suojaa
ja järki vailla on sopusointuaan.

HERRA.
Vain palvoa saat, arvostella et!

LUCIFER.
Voin ilmaista vain olemustani!
Osoittaa enkeleitä:
Nuo houkat ylistäkööt, jotta riittää.
Ja sillä laumalla syy onkin kiittää:
kuin varjon valo - niin loit heidät sinä.
Mut iki-ajat olen ollut minä.

HERRA.
Haa! hävytön! Eikö aine syntynyt -
miss’ oli piiris, missä mahtis ennen?

LUCIFER.
Sinulta samaa voisin tutkistella.

HERRA.
Ikuiset ajat haudoin suunnitelmaa,
iät minussa eli se, mikä nyt ilmentyi.

LUCIFER.
Kai tunsit aatostes välit: tyhjyyden?
Se oli kaiken olemisen raja
ja luomistyösi este ja innoittaja.
Lucifer nimeltä oli se este: suuri,
ikivanha kieltäjähenki… minä juuri! -
Minut voitit, sillä kohtalona mulla
on alati taisteluni hävitä,
mut uusin voimin nousta uudelleen.
Sinä siitit aineen, minä alaa sain:
elämän vierellä on kuolema,
ovat kumppaleita onni ja mielen murhe,
valo ja varjo, toivo ja epätoivo.
Olen siellä, missä sinä: kaikkialla! -
Minä, parhain tuntijas, suako palvoisin?

HERRA.
Haa! riidan henki! pois, pois silmistäni!
Sinut voisin murskata, mutta niin en tee,
vaan suljen sulta kaikki henkipiirit:
loassa kamppaile, vihan-alainea, vieras!
Sua ettei piinais orpous ainoastaan,
iät polttakoon eräs ajatus aivojas -
tämä: turhaan kalistat tomukahleitas,
ja turhaa taistelus on Herraa vastaan!

LUCIFER.
Seis! minua et työkalun vanhan lailla
pois heitä… niin ei helposti se käy.
Me loimme yhdessä: oman osuuteni
minä vaadin.

HERRA. ivallisesti:
      Olkoon niin kuin toivot… Siis
luo katsees Maahan: puista Eedenin
nuo solakat puut, nuo kaksi keskustasta,
kiroan! - sitten sinun olkoot ne.

LUCIFER.
Jaat saidoin käsin, mut olethan suuri herra -
ja minulle jalan ala maata riittää.
Miss’ ikään kieltäminen sijaa saa,
se siellä maailmaasi turmaa siittää!
Poistuu.

ENKELIKUORO.
Pois Jumalan edestä, kirottu riidan tuoja!
Ylistys Herralle, joka Lain on Luoja!