Paratiisin ulkopuolella.
Vehmas seutu. Pieni karkeatekoinen hirsimaja. AADAM pystyttää aidanpylväitä. EEVA rakentaa lehväkatosta. LUCIFER.
AADAM.
Minun maatani! Tämä kolkka suurta maailmaa
on kotini. Minä omistan sen ja suojaan
sitä villieläinten tuhotöiltä ja
sen pakotan minulle suomaan hedelmää.
EEVA.
Minä lehvämajan teen, ihan samanlaisen
kuin entinen, ja niin taas loihdin meille
kadotetun Paratiisin…
LUCIFER.
Miten suuret
nyt lausuttiin sanat: omaisuus ja perhe!
Ne ovat maailman se kaksoisponnin,
joka kaiken hekuman ja tuskan siittää.
Ja ne kaksi käsitettä kasvaa, kasvaa
niin kauan, kunnes kehittynyt niistä
on isänmaa ja teollisuustyö -
ja ne kaiken jalon ja suuren synnyttää,
mut myöskin omat lapsensa ne syö.
AADAM.
Puhut arvoituksia. Tiedon lupasit!
Ilot vaiston jätin, jotta suureksi
tulisin vaikka taistellenkin. Mutta
mitä saavutin?
LUCIFER.
Sitä etkö tajua siis?
AADAM.
Tajuan, että niin kuin hylkäsi Luoja
minut ja ajoi kädet tyhjinä korpeen,
niin minäkin hänet hylkäsin. Tulin itse
jumalakseni: mitä teen, se oikeudella
on omaani! - Se on voimani, ylpeyteni.
LUCIFER.
syrjään:
Nyt taivaan kiellät, nulkki, pöyhkeilylläs,
mut sydämes tutaan, kun lyö salamat ylläs.
EEVA.
Minulla vain yks ylpeys on: että
maailman äiti tulee minusta.
LUCIFER.
syrjään:
Ylevä ihanne sydämessä on naisen:
ikuistaa inha surkeus synnin maisen!
AADAM.
Minä mistä kiitän Häntä? - pelkästäkö
olemassaolostani? - Sehän on,
mikäli kannattaa sen kuormaa kantaa,
vain omien vaivojeni hedelmää.
Jo juomaveden suoma nautinto
on janoni poltolla mun ansaittava.
Suudelman medestä saa maksaa hinnan:
sitä aina seuraa alakuloisuus.
Kun kaikki kiitollisuuskiinnikkeet
pois minusta kirposi ja vapauduin
oman luomaan kohtaloni ja - haparoiden -
sen hajoittamaan, mitä suunnittelen,
sinun apuas siihen tarvittu ei, Luoja:
ois siihen kyennyt oma voimani!
Mua päästäis alta et raskaan kahlerautas,
joka ruumiini maan tomuun kiinnittää.
Sen tunnen, tuntematta nimeltä
- hiuskarvako se lie vai kehnompi:
on side sielullani ylpeällä!
Miten hyppäänkään, alas jälleen aina suistun,
mua silmä ja korva eivät palvele,
jos kaukaisuuden salaisuuksia tutkin -
ja mielikuvin jos korkeuksiin nousen,
pian nälkä, näpistellen, pakottaa
taas aineen tallatulle kamaralle.
LUCIFER.
Se side voimakkaampi on kuin minä.
AADAM.
Oh, oletpa siis perin heikko henki,
jos näkymätön se hämähäkinverkko:
ei-mikään, joka ei johdu mieleenkään
sadoilletuhansille olioille,
kun luullen olevansa vapaita
ne pyristelevät sen seiteissä -
ja jota aavistelevat vain harvat
valitut sielut… se jos sinua uhmaa!
LUCIFER.
Se onkin ainoa, joka kykenee
mua uhmaamaan: se laillani on henki.
Vai ehkä uskot, ettei olekaan
se voimakas, kun piilossa ja hiljaa
se vaikuttaa? - Älä luule! - Pimennossa,
salassa istuu se, joka maailmoita
luo sekä järjestelee, sillä pää
sen näkijöiltä iäks sekoaisi.
Vain ihmisen työ kilisee ja kiiltää
rajoissa elon, joka mahtuu vaaksaan.
AADAM.
Siis katsella minun suo - edes hetki, minkä
minun tiedät kestävän - sitä toimintaa,
mikä vaikuttaa voi minuun, joka olen
niin erillinen kokonaisuus…
LUCIFER.
»Olen» -
hölynpölyä!… Olit ja olet oleva!
Jok’ ainut elämä on: ilmetä
ja kadota iät kaiket. - Mutta katso
nyt ympärilles: näe hengen silmin!
AADAM.
Kaikki, mitä hän seuraavina hetkinä sanoo, ilmaantuu näkyville.
Mikä tulva ääretön mua ympäröi
ja hyrskyää päin korkeutta, missä
se kahtia hajaantuu ja kaukaisuuteen
niin kohisee kuin tuulispää?
LUCIFER.
Se on lämpö:
se elämää vie jäitten valtakuntaan.
AADAM.
Ja entä tuo tulen kaksoisvirta, joka
niin liki kuohuu, että pelkään sen
minut tempaavan, mut virkistävän silti
sen tunnen itseäni: mikä on se? -
mikä on se? - siitä huumaudun…
LUCIFER.
Se on
magneettivoima.
AADAM.
Allani huojuu maa!
Se, mikä kiinteää ja muodotonta
on tähän asti ollut mielestäni,
nyt muuttui kuohuvaksi aineeksi,
joka estämättömästi murtautuu
eri muotoihin ja eloon kamppailee:
mikä kiteenä, mikä lehtisilmuna…
Oi! miten tässä myllerryksessä
käy minun, rajallisen yksilön,
miten sinun, ruumiini, johon niinkuin vahvaan
työvälineeseen typerästi luotin
suursuunnitelmin, mieliteoin suurin?
Sinä hemmoiteltu lapsi, joka mulle
yht’ aikaa tuotat hekumaa ja vaivaa,
pivolliseksi tomua hupenetko,
samalla kuin muu sinussa: vesi ja ilma -
vast’ikään punainen ja riemukas -
olemuksineni huuruaa pois pilviin?
Jok’ ainut sanani, aivojeni aatos
mua hiven hiveneltä hivuttaa:
poroksi palan! - ja turman tulta lietsoo
kenties jokin arvoituksellinen henki
vain lämmitellen tuhkani hiilloksella…
Pois moiset näyt, tai tulen hulluksi!
Sadan alkuaineen keskellä näin olla
ja taistella, kun orpouden tuska
sydäntä tuimelee; miten hirmuista,
miten hirmuista! - Oi, miksi työnsinkään
pois kaitselmuksen, jota aavisteli
vaistoni, mut vähäksyi ja jota
nyt tietoni kaipaa - mut, ah, turhaan, turhaan!
EEVA.
Todella… minulla myös on sama tunne.
Kun sinä petojen kanssa taistelet
tai minä uupuneena uurastan
puutarhassamme, silloin silmäilen
ylt’ympärille, laajaan maailmaan,
mut missään ei näy yhtään heimolaista,
ei ystävää, joka rohkaisis ja suojais.
Niin eipä ollut kerran: aikana
tätä armaampana…
LUCIFER. pilkallisesti:
Mutta huoli pois!
Jos sielunne niin mitättömiä
siis ovat, että teitä viluttaa,
ellei ole vieras käsi hoivaamassa,
ja riippuvaisuus teille noin on tarpeen,
niin ilmi manaan jumalan, joka teille
on herttaisempi kuin se tiukka vanhus:
Maan hengen, joka taivaan kuorosta
on tuttujani, kaunis, kaino poika…
Ilmesty, henki:
olet mahtini renki!
Perikieltäjän suu
sua kutsuu… ken tohtisi muu?
Maasta leimahtaa liekkejä korkealle, ja syntyy sankka, musta pilvi, jossa hohtaa sateenkaari. Ankaraa jyrähtelyä.
LUCIFER. perääntyen:
Ken olet, kummitus? - sua en kutsunut.
Maan henki on heikko ja lempeä…
MAAN HENGEN ÄÄNT.
Henki, jonka
näit olevan heikko taivaan kuorossa,
omassa piirissään on ääretön
ja väkevä. - Kas, tässä olen, sillä
minun täytyi kuulla hengen kutsusanaa,
mut muista, että esiinvaivaaminen
on eri asia kuin vallita.
Jos oman hahmon otan, maahan sorrut
ja tuhoutuu nuo kaksi matoa.
LUCIFER.
Siis sano, miten läheisyytees ylhään
voi päästä ihminen, jos jumalakseen
hän sinut ottaa?
MAAN HENGEN ÄÄNI.
Kuvani ilmenee
vedessä, pilvissä ja lehdoissa
ja kaikkialla, minne katseen luo
hän kaivaten ja ylentyvin rinnoin.
Katoaa. Lehtoon ja lähteeseen ilmaantuu kisailevia nymfejä, jotka häipyvät sitten.
EEVA.
Ah! suloisia sisarkasvoja!
Ne viittoo - katso! - vienoin tervehdyksin.
Pois haipui korpi, emme ole yksin.
Kera niiden keijui onni keskuuteemme,
ne lohdun sanan tuovat murheeseemme
ja neuvon epäilyymme: mitä teemme…
LUCIFER.
Ei paremmin neuvoa kukaan teitä vois
- kun kysyessänne jo ratkaisette! -
kuin nuo sulohahmot, jotka haipuu pois:
ne vastaa niin, kuin itse, kyselette:
ne puhtaan sielun hymyilyllään täyttää,
epätoivoisesta hirmuilta ne näyttää -
sadoissa muodoissa ne silmään piirtyy,
sadasti uusiin muunnelmiin ne siirtyy -
ne on vilvas katve teillä tiedon vuorten,
ihanne sydämien ikinuorten.
AADAM.
Mitä hyödyttää - mitä? - moinen välkeleikki?
Mitä edessä virtaa, minusta ei riipu -
vain uuden arvoituksen taaskin sain.
Älä eksytä mua, Lucifer, enempää,
suo tietää kaikki, kuten lupasit.
LUCIFER. syrjään:
Sen tietos katkeraksi tunnet kerran
ja tietämättömyyteen kaipaat jälleen!
Ääneen:
No… malttia! On ilon hetkinenkin
sinun ansaittava taistellen, sen tiedät -
monet koulut käydä, monet erheet tehdä
saat ennen kuin voit kaiken ymmärtää.
AADAM.
On sinun hyvä haastaa maltista,
kun elämä ikuinen on edessäs,
mut minä en syönyt puusta elämän:
on kiire, kun vain vaaksan mitan elää.
LUCIFER.
Saa yhtä kauan elää aivan kaikki:
puu satavuotinen ja päivänperho.
Ne tuntee, iloitsee ja lempii - kuollen,
kun luku hetkien ja kaipuu täyttyy.
Ei aika kulu: me vain muutumme,
vuossata, päivä melkein sama on.
Älä pelkää: pääset määrääs sinäkin.
Mut älä luule, että ihmisen
yksilöllisyys on rajoitettu
vain hänen omaan lokaruumiiseensa.
Luo katsees muurahaisiin, mehiläisiin:
ne tuhansittain rientää suuntaan, toiseen
ja eksyy, sortuu… työ käy sokeasti -
mut kokonaisuus on kuin yksilö
ja yhteissielu, joka elää, toimii
ja täyttää tarkkaa tarkoitustaan, kunnes
on kaikki lopussa ja kaikki lakkaa…
Niin hajoaa myös tomuruumiis kyllä,
mut sadoin muodoin elvyt eloon taas -
eikä mitään sinun tarvitse
alusta alkaa: jos teit syntiä,
niin pojassasi kärsit rangaistuksen,
hänessä jatkat myös luuvaloas…
Mitä ikään koet, tunnet, oppinet,
vuosmiljoonat se säilyy omanas.
AADAM.
Noin vanhus taakseen katsoo, noin hän pohtii.
Mut poveni nuori toisin hehkuu: tohtii
sitä silmätä, mitä tulevaisuus tuo.
Siis: miksi kärsin? taistelen? - nähdä suo!
EEVA.
Ja minun nähdä: himmeneekö, haihtuu
suloni, kun niin monesti se vaihtuu…
LUCIFER.
Hyvä on, siis lumoan teidät luvallanne,
ja kuvina kiitävinä unessanne
näette vastaisuuden, loppuun saakka.
Mut jotta - kun päämäärään turhaan vie
niin näkemänne raskaan taiston tie -
ei teitä musertais epätoivon taakka
ja ette pakenisi taistelusta,
minä pienen lohduttavan säteen annan
säteillä teille takaa taivaanrannan
ja luoda sydämeenne luottamusta,
ett’ onkin pelkkää harhakangastusta
koko näkysarja - eikä se siis päde
ja ole totta… toivo on se säde!
Vie vuorosanojensa aikana Aadamin ja Eevan lehvämajaan, jossa molemmat vaipuvat uneen.