Egyptissä.
Etualalla avoin sali. AADAM nuorena FAARAONA valtaistuimella. LUCIFER hänen neuvonantajanaan. Kunnioittavan välimatkan päässä loistava seurue. Taustalla orjia rakentamassa pyramiidia, ruoskalla järjestystä pitävien päällysmiesten valvonnan alaisina. Kirkas päivä.

LUCIFER.
Oi herra! kysyy huolissaan sinun kansas,
joka verensä vuodattais sinun edestäs innoin:
mikä se suuren faaraon ei salli
levätä pieluksilla valtaistuimensa?
Miks uhraat päivän ilot, miksi yön
ihanat unikuvat etkä usko
suursuunnitelmais taakkaa sille, jolle
sen kantaminen kuuluu: orjalles? -
kun muutenkin jo koko maailmassa
sinun on kaikki kunnia ja valta
ja hekuma, minkä ihminen voi kestää…
Maakunnan sadan aarteet tunnustaa
sinut herrakseen, vain sulle avaa kukka
teränsä tuoksuvaisen, yksin sulle
maa makeat hedelmänsä kypsyttää.
Tuhannen naisen povi huokaa puolees:
sulotar vaalea, niin hento, herkkä
kuin henkäys, luo katseen riutuvan -
ja huulet huohottaen tumma tyttö
sua katsoo intohimon hurjin silmin -
ovat kaikki he sinun! Pienin oikkusi
on heidän kohtalonsa: täyttäneensä
jok’ ainut tuntee kutsumuksensa,
jos hetkenkään sai maustaa elämääsi.

AADAM.
Ei moinen sydäntäni virvoita.
Sen pakkoverona saan, en taistellen,
en siitä kiittää itseäni voi…
Mut työ tuo, jota luon, se kelpaa! Luulen
nyt siinä vihdoin löytäneeni tien,
joka johtaa todelliseen suuruuteen.
Sen taiteikkuutta luonto ihailee,
vuostuhannet se nimeäni kertoo.
Maanjäristystä, myrskyä se uhmaa:
nyt ihmisvoima voitti Jumalan!

LUCIFER.
Oi faarao! oletko onnellinen myös
noin kuvitellessas? - käsi sydämelle.

AADAM.
En! - Ääretöntä tunnen tyhjyyttä.
Mut sama se. Onnea en rukoillutkaan,
vain mainetta, ja se on edessäni.
Mut kansa ei saa tietää tuskaani:
jos säälisi se, ei se enää palvois.

LUCIFER.
Mut entäpä jos huomaat kerran, että
vain halpaa hetken harhaa onkin maine?

AADAM.
Ei voi se olla!

LUCIFER.
      Vaan jos sittenkin…

AADAM.
Käyn silloin kuolemaan ja kiroan
maailman, joka syntyy jälkeeni.

LUCIFER.
Et kuole, vaikka huomaatkin sen kerran,
vaan aloitat uudelleen - ja samoin käy…
Päällysmiehet ruoskivat erästä orjaa niin kovasti, että tämä vaikeroiden pakenee takaa ajettuna faaraon saliin ja lyyhistyy valtaistuimen eteen.

ORJA.
Herrani, auta!
EEVA - pieksetyn orjan vaimo - tunkeutuu esiin työläisparvesta ja heittäytyy tuskaisesti huutaen miehensä päälle.

EEVA.
      Turhaan sitä pyydät…
Ken kestänyt ei ole vaivojamme,
ei ymmärrä! ei! - Valitus on vaisu
ja valtaistuin korkea… Minuun luota,
joka peitän sinut ja torjun ruumiillani
jok’ ainoan iskun.

AADAM.
sisään tuleville päällysmiehille, jotka tahtovat raahata pois orjan ja tämän vaimon.
      Jääkööt siihen. - Pois!
Päällysmiehet poistuvat.
Mikä outo tunne tulvii sydämeeni?
Ken on tuo nainen? minkä tenhon voimin
niin tempaa suuren faaraon kuin kahlein
hän tomussa piehtaroivaan itseensä?

LUCIFER.
Se on taas eräs moinen lanka, joilla
sinua - pilkaten! - kietoo Herrasi
ja muistuttaa, kun kerskaat liitäväsi
kuin perho, että oletkin vain toukka.
Taas näit sen langan lujuuden ja kuinka
se sormistamme luiskahtaa, niin että
sitä en saa katkaistuks…

AADAM.
      Älä teekään niin.
Se suloista tuskaa tuottaa…

LUCIFER.
      Mut ei sovi,
että viisas mies ja kuningas
sen vankina vaikeroi.

AADAM.
      Siis mitä teen?

LUCIFER. ivallisesti:
Jää jäljelle vain: että tieto kieltää
sen salalangan olemassaolon
ja voima ja aine raa’asti sitä pilkkaa.

AADAM.
En pilkata voi sitä - enkä kieltää.

EEVA.
Ah, rakkaani, veri vuotaa kuiviin sulta -
sen seisautan! sano: kovasti koskeeko?

ORJA.
Vain elämä koskee… enää ei koske kauan…

EEVA.
Ei niin! ei niin! - miks olisit tähän asti
elänyt, jos nyt kuolet, kun minut löysit?

ORJA.
Miks elää rahvaanmies? - pyramiidiin raahaa
kiviä voimakkaalle, siittää uuden
ies-orjan, kuolee… Miljoonat vuoks yhden!

AADAM.
Lucifer, ah! mitä hirmupuhetta?

LUCIFER.
Vain lavantautisen kuolinhourailuita.

AADAM.
Mies mitä haastoi?

LUCIFER.
      Valtias: mikä vaivaa? - Sanoisin mainioksi sattumusta:
maailman orjat väheni yhdellä.

EEVA.
Sinulle numero - minulle maailma…!
Ah! voi-voi! - kuka, kuka rakastaakaan
nyt enää minua…

ORJA.
      En enää minä.
Unohda minut, vaimo, ainaiseksi.
Kuolee.

AADAM.
Hän ei, mut ehkä minä! - Ruumis pois.
Ruumis nostetaan maasta.
Naiseni, nouse! sinulle sija tällä
on valtaistuimella: kruunaahan
niin sinut sulo niinkuin minut voima -
ja meidän löydettävä vaikka mistä
oli toisemme.

EEVA.
      Ah, suuri faarao,
on käskys, tiedän, orjasi kohtalo.
En vastustelekaan… vain aikaa hetki
suo mulle - sitten käske.

AADAM.
      Ei sitä sanaa!…
Oi, eikö minun valtakuntani
vapaudu koskaan käsky-sanasta?

EEVA.
On paljon jo, jos käskysi toistaiseksi
ei tuota tuskaa… ah! älä kadehdi,
vaikk’ ensin kyynelöinkin vainajaa. -
Miten kaunis kuollut - ah jumalat, miten kaunis!
Heittäytyy syleilemään vainajaa.

AADAM.
Kaunis - kuollut… mikä ristiriita!
Tuo rauha pilkkaa pyrkimyksiämme,
tuo hymy turhamaisuuttamme säälii.

LUCIFER.
Karannut orja siinä sinua uhmaa
sinun kahleitasi vahvempana nyt.

AADAM.
Saa rauhan kuollut, elävä saakoon onnen.
Hän kyyneltäs ei tajua - minä kärsin
sinun hymyäs vailla…
Kuollut viedään pois. Aadam johtaa Eevan valtaistuimelle.
      Vierelleni, nainen!
Miten suloista onkaan levätä povellas.
Tuskanhuutoja työmiesten joukosta. Eeva vavahtaa.
Miks säikyt, kallis?

EEVA.
      Ah, etkö kuule kansan
valitusta?

AADAM.
      Kuulen ensimmäisen kerran.
Ei kauniilta se kaiu, tosiaan -
siks älä käännä huomiotas siihen.
Mua suutele ja unohda maailma.
Luciferille:
Ja sinä vaienna tuo vaikerrus.

LUCIFER.
En voi! Se on kansan vanha oikeus.
Ikeensä mukana se peri sen…
Taas tuskanhuuto. Eeva kirkaisee, Aadam nousee.

AADAM.
Ah, kärsit, armas, enkä apua tiedä.
Tuo valitus kouristaa sun sydäntäs,
ja salamana lyö se läpi pääni:
maailma apua huutaa…! - tunnen sen!…

EEVA.
Minut murskaa, faarao! mut anteeks anna
se, etten kansan voihkeelta saa rauhaa.
Sen muistan, että olen orjas, että
on eloni tarkoitus sua viehättää -
unohdan kaiken maailmassa: mahdin
ja kurjuuden… ja haaveet… kuolleen… jotta
hymyni sua onnellistuttaisi
ja huulillani liekki leimuaisi -
mut kuullessani, miten vaikeroi
miljoonajäseninen olento:
kansa… jonka selkää ruoska lyö -
minä, kärsivän sen ruumiin hiukkanen,
minä, kansan tytär, siitä temmattu,
sen tuskat tunnen sydämessäni.

AADAM.
Ja sinun kanssasi minä! - »Miljoonat
vuoks yhden», sanoi kuoleva…

EEVA.
      Oi, herra!
on synkkä katseesi, ja syy on minun…
Minut aja pois tai kuuroks opeta.

AADAM.
Parempi olit opettajaks sinä:
opetit minut tuskaa kuulemaan.
Ja käyköön, etten sitä enää kuule:
siis, katso! vapaa olkoon orjakansa.
Mitä hyödyttääkään maine, mitä voittaa
yhdess’ yksilössä ihmisyys
miljoonain tuholla ja tuskalla -
miljoonain, joissa samoin hengittää
samankaltaisena ihmiselämä?
Miljoonain tunnot mulla on tuta tuskaa,
vain yhden tunto tuta nautintoa.

LUCIFER.
Oi, faarao, haaveilet! - Jo kohtalo
on rahvaan tuominnut noin juhdaksi:
iät pyörittämään säätymyllyä -
se siks on luotu… Vapauta se tänään:
ei saa se sitä, mistä sinä, luovut,
ja jo huomenna se etsii uuden herran.
Vai luuletko sen niskaan voivas nousta,
ellei se itse kaipaa isäntää? -
jos itsetietoisuus sen rinnan täyttää?…

AADAM.
Siis miks se voihkii niin, kuin tuskaa tuottais
sen ies?

LUCIFER.
      Se kärsii, vaikk’ ei tiedä syytä.
Ja syy on: kaikki janoavat valtaa.
Se tunne vain, ei veljeys, se ajaa
vapauden lipun alle laumat, vaikka
ei tietoisuudeksi se herää niissä -
ja vaikka ne vain pelkkä aavistus
saa vaivaa näkemään sen kaiken vuoksi,
mikä on uutta ja jo-olevan kieltää:
ne siinä toivoo toteutuvan sen,
mitä on onnesta ne unelmoineet.
On kansa meri, jonka syvyyksiin
ei päivä pääse: pimeäks se jää -
vain ylös läikähtävä aalto loistaa,
ja sinä satuit aalloks sellaiseksi.

AADAM.
Ja miksi juuri minä?

LUCIFER.
      Tai joku toinen
sinun kaltaisesi, jossa se kansan vietti
on tullut tietoisuudeksi ja joka
vapauden ihailtuna sankarina
sijalles loistoon tunkeutua tohtii.
Ja lauma mitään hyötymättä vaihtaa
vain nimeä - ja herra sille jää!

AADAM.
Mihinkä ikikehään, josta ehkä
ei ole pääsyä, tuo viisaus vie!

LUCIFER.
On pääsy. Sellaisille harvoille
ja valituille anna ketju, sormus
tai lelu muu ja sano: » Sinut siirrän
ylemmäs laumaa, tällä aateloin!» -
ja ne uskoo sen ja halveksien kansaa
sen sietää, että halveksit myös heitä.

AADAM.
Älä viettele noin hyvillä verukkeilla.
Pois orjat! vapaa olkoon jokainen!
Se kuuluta, mut kiiruhda niin, että
en ehdi katua ja muuttaa mieltä.

LUCIFER. syrjään:
Vain jatka, kuin sun määräämäs ois tie -
mut usko: virta kohtalon sua vie!

AADAM.
Työ kesken jääköön: varoittava se olkoon
suur-unten raunio! ja voimamme
ja heikkoutemme kysymysmerkki.
Ulkona suuren ilon hälinää. Työmiehet hajaantuvat. Lucifer palaa.
      Nyt
iloitse, lauma! edessäs suuruus nöyrtyi!
mut älä luule, että oli pakko!

EEVA.
Sydämes saakoon lohdun, rakkaani.
On arvotonta kalsea maine, joka
kuin kylmä käärme liukuu välillemme…

AADAM.
Mut suurta, suurta!

EEVA.
      Se hylkää. - Katso: voihke
on vaiennut, ei riko onneamme.
Minun povellani mitä muuta kaipaat?

AADAM.
Miten ahdas onkaan, nainen, näköpiiris.
Mut se se juuri vetää miestä puolees -
voi voima rakastaa vain heikkoutta:
kuin lasta, kun on avuton se, hoivaa
ja hyväilee sen äiti hellimmin.

EEVA.
Ah, faarao, sua varmaan kyllästyttää,
kun lavertelen tyhmästi ja turhaa.
Mut tätä viisaampi en osaa olla.

AADAM.
Äläkä toivokaan sitä, armas nainen.
Minulle oma viisauteni riittää.
En poveltas suuruutta ja voimaa etsi,
en tietoakaan: sitä kirjoistani
voin löytää runsaammasti. Sinä haasta,
vain haasta, jotta äänes kuulen, jotta
se kautta sydämeni värjyy, tulvii.
On sama, mitä sanot… ah, ken pohtii,
mitä laulaa lintunen, mut silti meidät
sen liverrys aavistuksin armain täyttää.
Vain kukka ole, kalleus: hyödytön,
mut kaunis!… siinä arvoa on kyllin.
Luciferille:
Ja kuitenkin myös huumauksestani
tajuuni eräs toive purkautuu,
kentiesi mieletön… mut täytä se.
Suo minun luoda silmäys rohkea
vuossadan jonkin yli eteenpäin.
Miten on käyvä maineelleni?

LUCIFER.
      Etkö
nyt suudellessas tunne tuulahdusta
kevyttä? - poskeas se hipaisee
ja haipuu pois… mut ohut pölykerros
jää muistoksi sen lehahduksesta.
Tomua karttuu vuoden mittaan hiven,
vuossataan jonkin käsivarren paksuus,
vuostuhat, pari peittää pyramiidis
ja hiekkavallein hautaa nimesi;
shakaali ulvoo huvitarhoissas,
ja orjakansa kerjää aavikolla.
Kaikki, mitä Lucifer sanoo, ilmenee näkyväksi.
Eikä aikaansaamiseks sen kaiken
ole tarpeen taivaat-myllertävä myrsky,
ei mahtava maanjäristys… sen aikaan
saa vieno, hivelevä tuulenhenki!

AADAM.
Kamala kuva.

LUCIFER. ivallisesti:
      Älä kauhistu:
vain henkes katoaa… mut ruumiis säilyy.
Uteliaille koulupojille
jää kummasteltavaks se: muumiona -
niin muodottomin kasvoin, ettei niistä
voi nähdä, orjanko ne on vai herran…
Lucifer sysää jalallaan muumiota, joka hänen puhuessaan on ilmaantunut valtaistuimen juurelle ja nyt potkaisun voimasta vierii hitaasti alas askelmia.

AADAM ponnahtaen pystyyn:
Manalan kummitus, pois sinä, pois!
On turhuus, hulluus kaivata suuruutta.
Ah, yhä kuulen: »Miljoonat vuoks yhden!»…
Minun täytyy luoda oikeus miljoonille…
Se toteutuu vain vapaassa valtiossa.
Saa kadota yksilö, kunhan elämään
jää yhteisö, joka yksityisistä
sulattaa suuren kokonaisuuden.

EEVA.
Siis jätätkö myöskin minut… rakkautesi?

AADAM.
Jätän - sinut ja valtaistuimen ja kaiken.
Pois! pois, päämäärään uuteen, Lucifer!
Jo liian paljon tämä väärä tie
vei aikaa kallista.
Paljastaa miekkansa ja tekee lähtöä.

EEVA.
      Minun kuninkaani!
jos palaat toiveet murskana, niin löytää
sydämes suojan tässä sydämessä.

AADAM.
Niin! aavistan sen, että tapaan jälleen
myös sinut: kirkkaampana hahmoltas.
Et syleile silloin enää käskystä,
vaan vertaisena - hurman huumiossa.
Menee.

LUCIFER.
Ei laukata! päämäärääs saavutaan
kentiesi nopsemmin kuin toivotkaan -
ja pettymystäs hukutat kyyneliis,
mut minä nauran, minä… Mennään siis!