Roomassa.
Avoin sali, jumalain kuvapatsaita, koristemaljakoita, joissa palaa hyvänhajuisia suitsukkeita. Näköala Apenniineille. - Keskellä katettu pöytä ja sen ääressä kolme leveää lepolavitsaa. AADAM Sergioluksena, LUCIFER Milona, CATULLUS: kaikki suuria elostelijoita. EEVA Juliana, HIPPIA ja CLUVIA: kevytmielisesti puettuja, mässäileviä ilotyttöjä. Korokkeella käynnissä gladiaattoritaistelu. Orjat seisovat käskyjä odotellen, huilunpuhaltajat soittavat. Hämärä, myöhäinen yö.

CATULLUS.
Sergiolus, katsos, miten on nopsa ja reipas
tuo punanauhainen gladiaattori -
lyön vetoa, että hän tuon toisen voittaa.

AADAM.
Ei, kautta Herculeen!

CATULLUS.
      Hah… Herculeenko?
Ken meistä enää uskois jumaliin!
Sano: kautta Julian! niin ehkä uskon.

AADAM.
Hyvä.

LUCIFER.
      Vakuuden vahvan kautta vannot: vaihdat
valejumalan valejumalattareen.
Myös selitäs valaa, tietääksemme, onko
kyseessä hänen kauneutensa vai
oma rakkautesi vaiko kenties aivan
Julian uskollisuus sua kohtaan?

CATULLUS.
Katoaa kauneus tai, jos se säilyis,
jo huomenna se, mikä tänään hurmaa,
on vanhaa: Julian luota sinut kiehtoo
myös vähemmän kaunis nainen uutuutensa
selittämättömällä lumolla.

AADAM.
On kyseessä Julian uskollisuus! - Kuka
minua enemmän tuhlaa naiselleen?

HIPPIA.
Miten lapsellista!… Jaksatko siis häntä
loputtomasti syleillä? - Ja vaikka
myös jaksaisit, sinä, joka kyltymättä
himoitset nautintoa, sitä silti
hapuilet turhaan, sillä kukin nainen
vain yhden murto-osan hekumaa
sinulle tuottaa - täyden kauneuden
ja hekuman ihannekuvan häilyessä
edessäs ikisaavuttamatonna:
siis kuinka tiedät, ettei samaten
sen jokin oikku, haavehahmo voisi
sinulta viekoitella Juliaakin? -
lihakset gladiaattorin kentiesi…

AADAM.
Puhut totta! totta! riittää, Hippia!
Oi, miksi Tantalus-jättiläisenä
hekuma vetää meitä puoleensa,
kun meiltä puuttuu voima Herculeen,
kun muuttua emme voi kuin Proteus -
ja osto-orja viikon vaivain jälkeen
saa hekumoida hetken sellaisen,
jota turhaan toivoo hänen herransa…
Vai vainko uupuneelle nautinto
on virkistyksen juomaa, mutta sille,
ken vajoaa sen vaahtoon, kuolemaksi?

LUCIFER.
Ah, miten hyveelliseks oppiikaan
näin povella ihanien tyttölasten
ja seppelöidyn maljan ääressä…
Mut entäs vetonne?

AADAM.
      Saat Julian,
jos häviän.

CATULLUS.
      Mut jos voltat?

AADAM.
      Hevosesi
on minun.

CATULLUS.
      Neljän viikon kuluttua
saat takaisin ottaa Juliasi tai
tytön työnnän kalalammikkooni.

LUCIFER.
      Maistas,
Julia, tätä mainiota kalaa:
pian lihotat meille uutta makupalaa.

EEVA.
Muka suako ei syö ruma toukka kerran?
Ken elää, iloitkoon! ja ken ei osaa
iloita, edes nauraa hohottakoon…
Juo.

AADAM. gladiaattorilleen:
Tee tehtäväs, hei!

CATULLUS. gladiaattorilleen:
      Käy päälle, uljaasti!
Catulluksen gladiaattori kaatuu ja ilmaisee sormea kohottamalla rukoilevansa henkensä puolesta. Aadam tahtoo antaa armonmerkin, mutta Catullus lyö alas hänen kätensä ja puristaen kätensä nyrkkiin osoittaa peukalolla gladiaattoria.
Recipe ferrum! - Pelkuri äpärä!… Vielä
jää orjia mulle, enkä ole saita.
Ken hennois kieltää teiltä, kauniit naiset,
tuon pienen, kiihoittavan näytelmän,
kun suudelma on paljon suloisempi
ja intohimo tulisempi silloin,
kun vuotaa pisara verta…
Voittaja on tällä välin surmannut gladiaattorin.

AADAM.
      Hevonen
on minun. - Julia, mua syleile!…
Tuon ruumiin viekööt pois. - Hoi, tanssijat!
jo esittäkää ilokarkelo,
tätä jo riittää…
Ruumis viedään pois, tanssijat nousevat korokkeelle.

CATULLUS.
      Cluvia! tule siis
sinäkin… en voi kauan katsella,
kun toiset syleilevät.

LUCIFER.
      Hippia,
myös seuraamme kai esimerkkiä?
Mut nuole huules ensin, ettei niissä
ois myrkkyä! - Kas niin… nyt mekin voimme
jo huvitella, kyyhkyläiseni.

AADAM.
Miks sykkii sydämes niin rajusti?
en rauhaa saa sen päällä, Julia…
Kuiskailevat.

LUCIFER.
Se houkka yhä haastaa sydämestä!

CATULLUS.
Minä sydäntäs en tutkistele, armas:
tee sillä vaikka mitä, kunhan vain
en sitä tiedä ja kun kuuma vain
on suudelmas ja aina altis mulle!

CLUVIA.
Oi jaloa lempijää! juon onnekses.
Juo.

CATULLUS.
Hyvä, hyvä, Cluvia! mut pehmeää
käsivarttas, pientä povesi pielusta
pois älä minulta vedä… Katsos, on
pudonnut seppelekin päästäni
Tanssijattarille:
Ah, mikä ihana tanssipyörähdys:
mikä hekuman tuli suloon yhtyneenä!

CLUVIA.
Sinun silmäs peitän… näin! kun tuolta etsit
sitä, minkä vuoksi minäkin näen vaivaa
sinun siitä lainkaan minua kiittämättä.
Luciferia osoittaen:
Tuon hapanta naamaa katso mieluummin.
Miks silläkin on sylissä kaunis tyttö,
kun ei se osaa tytöstä hyötyä,
vaan antaa toisen torkkua sill’ aikaa
kuin itse ivahymy huulillaan
ja kylmin silmin vaaniskelee niitä
satoja suloisia tyhmyyksiä,
jotka ovat seurustelun mauste.

CATULLUS.
Niin, yhdet moiset kasvot hyydyttävät
koko seuran runollisen mielialan.
Ketä hetken lumous ei herkytä,
ken sieluineen ei mukaan tempaudu,
ei ole hyvä ihminen - ja sais
pysyä kotonaan…

HIPPIA.
      Ihan pelkään, että
miesraukassa jo itää musta surma,
joka riehuu kaupungissamme.

AADAM.
      Pois, pois
se hirmukuva! - Kaikukoon ilolaulu…
Ken taitaa hauskimman ja kauneimman?

HIPPIA. laulaa:
Ei viini ja lempi
saa loppua koskaan:
malja jok’ainut
uusi on maultaan -
ja päämme päihtyvän auvo
elon kulkua kultaa kuin
lahohautoja Päivän koi!

Ei viini ja lempi
saa loppua koskaan:
tyttö jok’ainut
suo ilot uudet -
ja päämme päihtyvän auvo
elon kulkua kultaa kuin
lahohautoja Päivän koi!

CATULLUS.
Hyvä! - no, Cluvia, mitäs sinä osaat?

CLUVIA. laulaa:
Oli hullu muinoin maailma:
kun hiipi kaunis lempijä
Lucretian orpoon vuoteeseen,
ei nainen hehku, suutele,
ei riemuin riennä porttolaan,
vaan rintaansa lyö tikarin!

KAIKKI.
Riemuitkaamme, kun viisaammassa
elää saamme me maailmassa!

CLUVIA.
Oli hullu muinoin maailma:
kotinsa Brutus jätti ja
kuin halpa palkkasoturi
läks sotimaan… ja miksikä? -
Vain vuoksi kansan ryysyisen
hän maata juotti verellään!

KAIKKI.
Riemuitkaamme, kun viisaammassa
elää saamme me maailmassa!

CLUVIA.
Oli hullu muinoin maailma:
myös urhot uskoi aaveisiin
ja pyhiin, joille nauramme.
Jos nyt niin joku hourailee,
se myydään silloin sirkukseen -
ja näämme, kun sen pedot syö!…

KAIKKI.
Riemuitkaamme, kun viisaammassa
elää saamme me maailmassa!

LUCIFER.
Oo, Cluvia! löit Hippian laudalta…
Sen laulun sepittäjä tahtoisin
minä olla!

AADAM.
      Mutta sinä, Julia,
et laula… murehditko jotakin?
Muut kaikki iloitsevat, nauravat…
Vai eikö sinun ole hyvä olla
näin povellani?

EEVA.
      On, ah! oikein hyvä…
Ja anna anteeksi, Sergiolus:
vain onnesta nyt olen totinen.
Minusta tuntuu, ettei olekaan
se onni, mikä nauraa, oikeaa.
Myös suloisimpaan hetkeen sekoittuu
pisara sanatonta tuskaa aina:
me ehkä aavistamme, että hetki
sellainen kuin tämä on vain - kukka
ja kuihtuu niinkuin kukka…

AADAM.
      Minusta
myös siltä tuntuu…

EEVA.
      Erittäinkään silloin,
kun kuulen laulua ja soittoa,
en kuunnelluks saa rajallista sanaa,
vaan sävelvirta mua tuudittaa
kuin laivaa… on kuin unessa lentäisin
sävelten siivin kauas menneisyyteen,
miss’ alla aurinkoisten palmujen
kuin lapsi olin viaton… ja suuri
ja ylhä oli sieluni kutsumus…
Suo anteeks… on vain unen houretta
se kaikki! - Suutelen sua taas - ja herään.

AADAM.
Pois soitto ja tanssi! mua ällöttää
tämä alituisen makeuden meri.
Jo kaipaa katkeraa sydän! - viiniini
koiruohoa ja okaita huulille!
ja vaara pääni päälle häilymään!…
Tanssijat poistuvat. Tuskanhuutoja ulkoa.
Mitä on tuo vaikerrus, joka tunkeutuu
ihan ytimiini?

LUCIFER.
      Lyövät ristille
höperön, pari, jotka uneksivat
muka veljeydestä ja oikeudesta.

CATULLUS.
      Ne palkan
sen sietääkin… Miks eivät kotiin jääneet
maailman unohtaen, nauttien -
miks sekaantuivat muitten asioihin?

LUCIFER.
Rikasta tahtoo kerjuri veljekseen -
ne vaihdas, itse se ristiinnaulitsee!

CATULLUS.
Siis naurakaamme kurjuutta ja valtaa
ja ruttoa, joka riehuu kaupungissa,
ja jumalien kaikkea kaitselmusta!
Uutta vaikerrusta.

AADAM. itsekseen:
On ikäänkuin… kuin unessa lentäisin
sävelten siivin kauas menneisyyteen,
miss’ oli suuri ja ylhä sieluni kutsumus…
Kai niinhän sanoit, Julia?

EEVA.
      Niin sanoin.
Tällä välin on tullut pimeä. Salin edustalle saapuu hautajaissaattue huiluineen, soihtuineen ja itkijänaisineen. Juhliva seurue vaipuu hetkeksi äänettömyyteen ja tuijottaa näkyä.

LUCIFER. purskahtaen hohottamaan:
Näemmä pilveen sää on täällä mennyt!
Niin vähissä onko jo viini ja vitsit, että
se hapantakin herraa harmittaa?
Joku pelätä taitaa… lie ihan kääntymyksen
nyt tehnyt…

AADAM. paiskaten pikarinsa Luciferia kohti:
      Sinut nitistän, moista jos uskot!

LUCIFER.
No, sitten kutsun seuraan uuden vieraan:
hän iloamme kenties piristää…
Hei, palvelijat, tänne sisään mies se,
joka soihtukulkueessa matkustaa!
Taritaanpa sille malja!
Vainaja tuodaan avoimessa arkussaan saliin ja asetetaan pöydälle. Sen saattajat jäävät taustalle. Lucifer juo tervehdysmaljan ja tarjoaa vainajalle.
      Veikko, juo!
Sinä tänään, minä huomenna…

HIPPIA. ruumiille:
      Vai ehkä
haluatkin suudelman?

LUCIFER.
      Sitä syleiles
ja varasta sen suusta hautaraha.

HIPPIA.
Kun suutelen sua - miks en häntäkin,
Suutelee kuollutta. APOSTOLI PIETARI astuu esiin saattueesta.

APOSTOLI PIETARI.
Seis! seis! sinä imet ruton itseesi.
Kaikki kavahtavat kauhistuneina paikoiltaan pystyyn.

KAIKKI.
Rutto! - hirmuista! - pois täältä, pois!

APOSTOLI PIETARI.
Sinä katala kansa! - raukkain sukukunta!…
Kun onni hymyilee, olet julkea
kuin kärpäsparit päivänpaisteessa
ja pilkkaat Jumalaa, polet hyvettä.
Mut kohta, kun vaara oveas kolkuttaa,
kun Jumalan väkevä sormi sinuun koskee,
olet raukkamaisen nöyristelevä
ja vaivut rumasti epätoivon valtaan…
Jo tajua, että taivaan rangaistus
sua painaa!… Katso, katso ympärilles!
Tuhon oma on kaupunkisi. Kansa vieras
ja raaka tallaa kylvöjesi kullan.
On lamassa järjestys, ei kukaan käske,
ei tottele. Rosvous, murha pystypäin
parissa kunnon asukkaitten kulkee -
hätä seuraa niitä ja kauhu, hirmu… eikä
sua sääli, auta taivas eikä maa.
Etkä - se myönnä! - hekuman huumalla
voi uneen tuudittaa sitä ääntä, joka
sua sielus sisimmässä hälyttää
ja parempiin päämääriin neuvoo turhaan.
Et tuntea - myönnä vain! - saa täyttymystä,
vain inhoa saat nautinnoistas irti,
peläten katsees harhaa, huules värjyy:
on turhaa kaikki, entisjumaliin
et usko enää, ne kiveksi jähmettyivät…
Jumalien patsaat sortuvat maahan.
…ja ne sortuvat, etkä löydä Jumalaa,
joka loasta sinut nostais ylös jälleen.
Luo katsees ympärilles: kaupunkia
mikä autioittaa pahemmin kuin rutto?
Tuhannet jättävät pehmeät pieluksensa
ja asuttavat villierakkoina
erämaita Theeben: sieltä kiihoiketta
he etsi turtuneille tunteilleen,
jotakin mielenylennystä vielä…
Katoat, turmeltunut sukukunta,
maan pinnalta, joka puhdistuu par’aikaa.

HIPPIA. luhistuu permannolle pöydän viereen:
Voi mua! kuinka koskee kauheasti!
hiki kylmä jäätää, Orcuksen tuli polttaa!
Oi - rutto! rutto! - minä kuolen! - eikö
mua auta kukaan teistä, jotka niin
monet nautinnot minun kanssani jaoitte?

LUCIFER.
Sinä tänään, huomenna minä, armaani.

HIPPIA.
Edes surmatkaa minut!… kiroan teidät muuten!

APOSTOLI PIETARI. astuen hänen luokseen:
Älä kiroa, lapseni, vaan anteeks anna!
Minä autan sua, ja suuri Jumala,
pyhä Rakkauden iki-Jumala auttaa… Nouse
Hänen luokseen… Katso, tällä vedellä
loasta puhdistuu sinun sielusi,
ja se rientää Hänen luokseen!

HIPPIA.
      Isäni,
jo helpompi on minun olla…
Kuolee.

CATULLUS. lähtien:
      Theebeen!
ja vielä tänään lähden matkalle…
Mua inhoittaa tämä synnin maailma.

CLUVIA.
Catullus, odota! minä seuraan sua.
Menevät.

AADAM. astuu ajatuksiin vaipuneena etualalle. Eeva seuraa häntä.
Sinäkö yhä siinä, Julia?
mitä etsit täältä, mistä kuolema
vei kaiken ilon.

EEVA.
      Minun paikkani
siell’ eikö ole, missä olet sinä?
Ah, miten paljon jaloa löytänyt,
Sergiolus, olisit rinnastani, josta
vain haipuvaista nautintoa hait…

AADAM.
Ja itsestäni myös! - Miten surkeaa
on kuolla kurjasti, vähäpätöisesti
ja kärsiä siihen asti! Oi, jos on
olemassa Jumala…
Lankeaa polvilleen ja kohottaa kätensä taivasta kohti.
      …ja meistä huolta
jos pitää hän ja meitä vallitsee:
maailmaan uuden kansan, uuden aatteen
hän nostattakoon… kansan: uudistamaan
pilautunutta verta… aatteen: jotta
ois jalolla piiri, josta ponnistaa
voi korkealle! - Mennyttä on kaikki,
mikä meidän oli, ja liian heikot luomaan
olemme uutta me. - Jumala! mua kuule…
Taivaalle ilmestyy gloorian kirkastama risti. Vuorten takaa näkyy palavien kaupunkien loimotusta. Vuorten huipuilta rientää alas puolivillejä kansalaumoja. Kaukaa kaikuu harras hymni.

LUCIFER. itsekseen:
Vähän karmii selkää, kun ne moista näyttää…
Mut ihmistähän vastaan taistelen.
Mitä kesken jätän, sen puolestani hän täyttää -
jo monesti olen nähnyt pilan sen!
Kun vähitellen glooria himmenee,
jää vielä risti - ja verta himoitsee!

APQSTOLI PIETARI. Aadamille:
Sua kuullut on Herra. Katsele ympärilles:
lahonnut maailma taas uudeks syntyy.
Nuo raakalaiset karhuntalja yllään,
soturit, joiden tuhkakylvön alle
jää ylväät kaupungit ja joiden ratsu
vuossatain viljan polkee maahan ja
saa hylätyistä temppeleistä tallin,
ne surkastuneihin ja kuiviin suoniin
valavat uutta verta. - Ja ne, jotka
nyt sirkusareenalla hymniä
sill’aikaa laulavat, kun tiikeri
povea heiltä raivona raatelee,
ne tuovat uuden aatteen: veljeyden
ja yksilölle vapauden… ja niillä
ne järkyttävät koko maailmaa.

AADAM.
Ah, sielu! kuinka saamaan suostuisitkaan
vain pieluksilla maaten nautinnoita?
Kun sydänveri kuiviin vuotaa vitkaan,
niin sitä hekumaa ei mikään voita!

APOSTOLI PIETARI.
Päämääräs olkoon: kunnia Jumalalle
ja itsellesi työ! - On yksilöllä
vapaus päästää kehkeytymään ilmi
jok’ainut osa olemustaan. Häntä
vain yksi käsky sitoo: Rakkaus.

AADAM.
Siis taisteluun opin uuden puolesta!
Siis innoin luomaan uutta maailmaa!
Ritarihyveet sitä vallitkoot,
sen runous palvokoon naisihannetta,
joka on ylennetty alttarille!
Menee Pietarin tukemana.

LUCIFER.
Sua innoittaa, oi Aadam, mahdoton.
Se miestä aateloi, ja se mieleen on
Jumalalle, sillä sen takana taivas hohtaa -
ja Pirulle, sillä se epätoivoon johtaa!…
Seuraa Aadamia.