Pragissa.
Keisarillisen palatsin puutarha. Oikealla lehtimaja ja vasemmalla tähtitorni, sen edessä avara parveke, jossa on Keplerin kirjoituspöytä, nojatuoli ja tähtitieteellisiä kojeita. LUClFER, Keplerin famuluksena, parvekkeella. Puutarhassa kävelee hovimiesten ja naisten ryhmiä, joukossa myös EEVA, Keplerin vaimona BARBARANA. - Keisari RUDOLF seisoo keskusteluun syventyneenä KEPLERIN - AADAMIN kanssa. Taustalla palaa kerettiläisrovio. On ilta, myöhemmin yö. Kaksi HOVIMIESTÄ sivuuttaa etualan.

ENSIMMÄINEN HOVIMIES.
Ken lämmittelee tuolla jälleen? - noita
vai kerettiläinenkö?

TOINEN HOVIMIES.
      En tiedä. Vanhaa
on moinen muoti… kiinnosta ei mua!
Vain roskaväki katsoo rovioita,
mut sekään enää ilosta ei riehu,
vaan vaiti on ja hiljaa murisee.

ENSIMMÄINEN HOVIMIES.
Minun aikoinani moinen oli juhlaa.
Hovi ja aateli oli läsnä silloin.
Ah, vanhat hyvät ajat turmeltuvat!
Menevät.

LUCIFER.
Näin viileänä iltana on tuli
ihana seikka, ja sen lämmöstä
iloita näin sain pitkät aikakaudet.
Kun nyt se pian sammuu, sammuta
ei päätös miehekäs sitä eikä väisty
se uuden hengen-voiton tieltä, vaan
niin käy vain siksi, että tänä meidän
uneliaana aikanamme kukaan
puupalaakaan ei lisää hiilustalle -
ja palella mun on pakko… Suuret aatteet
saa valitettavasti lopun pienen!
Menee torniin. Rudolf ja Aadam astuvat etualalle.

RUDOLF.
Tee minulle, Kepler, horoskooppini.
Näin pahaa unta yöllä. Tähteni
asento huolestuttaa minua.
Sen piiriin ilmestyi jo viimeksi,
lähelle Käärmeen päätä, huono merkki.

AADAM.
Teen, herrani, niin kuten käskette.

RUDOLF.
Heti, kun nämä klimakteeriset
ajat on sivuutettu, ryhdymme
taas siihen suureen työhön, joka tuonaan
ei onnistunut. Luettavinani
olivat jälleen Hermes Tresmegistus,
Synesius, Albertus, Paracelsus,
Salomon Avain ynnä muita, kunnes
havaitsin virheemme… Kun hikoilemaan
kuninkaan vanhan saimme, ilmestyi
punainen leijona ja korppi… sitten
kehittyi kaksois-Merkurius kahden
planeetan yhtyneestä voimasta
ja metallien viisaudensuola
saostui… Mutta märkä tulemme
ja kuiva vesi turmelivat kaiken,
ja siksi estyivät häät pyhät, jotka
valavat vanhan suoniin nuoruuden
ja kullaks aateloivat raa’an raudan.

AADAM.
Käsitän, teidän majesteettinne…

RUDOLF.
Yks seikka vielä. Moinen paha juoru
hovissa kiertää, että taipuvainen
olisit uusiin oppeihin ja kirkon
pyhiä totuuksia seuloisit:
Nyt varsinkin, kun mitä raskaimmin
rumasta noituudesta syytettynä
on äitisi ja istuu vankilassa,
herätät aiheellista epäilystä,
kun koetat niin jäykkäniskaisesti
ja väsymättä vapaaks saada hänet.

AADAM.
Teidän majesteettinne, hän onhan
äitini…

RUDOLF.
      Pyhä kirkko, poikani,
on sinun oikeampi äitisi.
Maailma jätä sellaiseksi kuin
se on. Et sitä poropeukaloida
voi paremmaksi… Enkö ole sulle
alati armoani tuhlaillut?
Isäsi piti - tiedät - kapakkaa,
mut silti aateluutes oikeaksi
todistin - vaikka vaikeaa se oli! -
ja valtaistuimeni juurelle
koroitin sinut, ja vain siten sait
Barbara Mullerimme kauniin käden.
Siks sanon vielä: varo, poikani!
Poistuu. Aadam pysähtyy ajatuksiin vaipuneena parvekkeen portaille. Kaksi HOVIMIESTÄ saapuu etualalle.

KOLMAS HOVIMIES.
Kas! jälleen astrologi uneksii.

NELJÄS HOVIMIES.
Poloista vaivaa mustasukkaisuus.
Ei sopeudu hän uuteen ympäristöön.
Hänestä aina aivan kirkuu moukkuus.

KOLMAS HOVIMIES.
Hän ymmärrä ei, että todellinen
ritari naista jumaloi ja naisen
vuoks altis antamaan on verensä,
jos parjaus hipaiseekaan palvotun
hyvettä… Mutta tuo mies ihailussa
epäilee muita tarkoituksia!

EEVA.
Liittyy erään toisen ryhmän kanssa kahteen hovimieheen ja lyö - nauraen - erästä hovimiestä viuhkallaan olalle.
Ah, vaiti, ritari! - mua armahtakaa
Jumalan nimessä tai nauruun kuolen,
kun naljailette… Kaksi kauhean
totista herraa on sensijaan täällä.
Joko on myöskin teidät riivannut
kirottu uudistuksen henki? - Silloin
pois silmistäni, pois! En jaksa sietää
senlaatuisia ihmisiä, jotka
niin katkerasti kadehtivat tätä
niin rauhallista ja niin loistavaa
maailmaa meiltä - toivotellen uutta…

KOLMAS HOVIMIES.
Ei osu syytös meihin, rakas rouva.
Ken seuraan tällaiseen sois muutosta?

ENSIMMÄINEN HOVIMIES.
Mut tuolla seisoo, ellen erehdy,
mies moiset synkät merkit kasvoillaan.

EEVA.
Miesparkaniko? - Minun edessäni,
minun, jonka liittää häneen pyhä side,
Jumalan nimeen hänet säästäkää
toki sellaiselta syytökseltä. - Hän
on sairas, kovin sairas…

TOINEN HOVIMIES.
      Kenties sairas
suloisten silmienne kirkkaudesta!

KOLMAS HOVIMIES.
Hän häpeisikö sitä, mitä tohtis
ei kukaan: mustasukkaisuudellaan
kajota kunniaanne… Oi, jos voisin
ritarinanne heittää hansikkaan
niin uljaan uskalikon kasvoille!
Saapuvat samalla Aadamin luo.
Ah, mestari! on hyvä, että sain
tavata teidät. Aion matkustaa
maatiloilleni. Haluaisin kuulla
sääennustuksen.

ENSIMMÄINEN HOVIMIES.
      Selittäkää, mikä
on poikani tähti. Viime yönä hän
maailmaan tuli jälkeen puoliyön.

AADAM.
Molemmat tiedot ovat aamulla
odottamassa herroja.

NELJÄS HOVIMIES.
      Nyt seura
hajoaa. Mekin menkäämme.

KOLMAS HOVIMIES.
      Hyvä rouva,
täss’ ovat portaanne. Nyt hyvää yötäl
Kuiskaten:
Siis tunnin kuluttua.

EEVA. kuiskaa:
Lehtimaja -
tuo oikealla…
Ääneen:
Hyvää yötä, herrat!…
Jo tule, rakas Johannekseni!…
Kaikki poistuvat. Aadam ’ja Eeva nousevat parvekkeelle. Aadam vaipuu nojatuoliin. Eeva seisoo hänen edessään. Pimeys sankkenee.

EEVA.
Johannes, tarvitsisin rahaa.

AADAM.
      Ei
minulla ole helleriäkään.
Sait kaikki…

EEVA.
      Alituista köyhyyttäsi
pitääkö minun sietää? - Hovissa
muut naiset hohtavat kuin riikinkukot,
niin että tuskin tohdin mennä seuraan.
Jos joku hoviherra puoleeni
kumartaa silloin, hymyilee ja sanoo
minua naisten kuningattareksi,
häpeän vuoksesi, kun vaatetat
kuningatarta tällä tavalla…

AADAM.
Yöt päivät enkö itseäni piinaa?
Vain sinun vuokses enkö tiedettäni
petä ja saastuta sääennustuksin
ja turhin, houkkamaisin horoskoopein?
Totuutta salaan, jonka henkeni
on tajunnut, ja moista, minkä tiedän
olevan väärää, julki julistan!
Punastumatta en voi olla, sillä
pahempi olen kuin Sibyllat: siihen
he, mitä ennustivat, uskoivat,
mut minä ennustuksiini en usko.
Kun silti ennustan, vain sinulle
teen mieliksi… Mihin itse panisin
ne syntirahat? Enhän tarvitse
maan päällä mitään. Minulle on kyllin
yö ja sen kirkkaat tähdet, sfeerien
salainen harmonia… muu on sinun.
Mut tiedäthän sen, että keisarin
rahasto useimmin on tyhjä ja
monista pyynnöistäni huolimatta
saan palkkani epäsäännöllisesti.
Sen, mitä aamulla saan, myöskin sen
saat sinä. Olet kovin kiittämätön,
ja minuun kovasti se koskee.

EEVA. itkien:
      Moitit
minua siitä, mitä minulle uhraat.
Myös minä lienen jotain uhrannut
sinun vuokses, minä aatelinen neiti,
kun elämäni uskoin sinulle
hämäräsäätyiselle… Etkö päässyt
myös minun avullani piireihin
ylimpiin? - kiittämätön, kiellä se!

AADAM.
Hämäräsäätyistä siis onko henki
ja tieto? Epäiltävää syntyperää
se säde onko, joka taivaasta
valahti otsalleni? Missä muussa
on aateluutta sellaista kuin siinä?
Se, mitä siksi nimitätte, on
vain rikkinäinen nukkekulu, josta
on sielu kadonnut. Mut ikinuori
on minun aateluuteni. Se säilyy!
Oi, vaimo, ymmärtää jos mua voisit,
jos olisit se sisarsielu, joksi
sinua ensisuudelmassa uskoin,
minusta ylpeilisit, muualta
kuin minun piiristäni onneas
et etsisi, et sitä kaikkea,
suloista mikä sinussa on, tuhlais
maailman tuuliin etkä kaikkea,
mikä on olennossas katkeraa,
tois ilmi kotilieden ääressä.
Oi, vaimo, miten rajattomasti
sinua rakastinkaan!… Vieläkin
rakastan, mut - ah! - nyt on sappista
ja okaista se mesi sydämelle.
On tuska nähdä, miten jalo oisit,
jos vaimona vain olla osaisit.
Nyt nollaks sinut tekee kohtalo,
kun nukkejumalattarena naista
se pitää niin kuin jumalattarena
ritariaika piti. Silloin kaikki
myös uskoivat niin. Aika oli suuri.
Mut nyt ei uskota, on aika pieni
ja nukkejumaluus vain synnin verho!
Sinusta eroaisin, sydämeni
repisin irti, vaikka kuinka koskis:
niin saisin rauhan, sinä ehkä onnen -
mut jälleen järjestettynä on este:
lain arvovalta, kirkon sana kieltää,
ja yhdessä on meidän kärsittävä
niin kauan, kunnes hauta erottaa.
Peittää kasvonsa käsillään. Eeva hyväilee liikutettuna hänen hiuksiaan.

EEVA.
Noin älä toki järkyttyä huoli,
jos vaikka joskus jotain sanonkin.
En murehduttaa sua tahtonut.
Mut katsos: hovi on niin ihmeellinen
ja naiset siellä ivallisia
ja ylpeitä: en uhmata voi heitä…
Oi, oma Johannes, taas sovussa
olemme… olemmehan? Hyvää yötä!
Ja muista sitten aamulla ne rahat!
Menee portaitten kautta puutarhaan.

AADAM.
Hyvän ja pahan ihmesekoitus
on nainen, hunajaa ja myrkkyä.
Miks silti puoleensa hän vetää? - koska
hänessä hyvä omaa on, mut paha
sen ajan luomaa, jonka hän on lapsi.
Hoi, famulus!
Lucifer tulee kantaen lamppua, jonka asettaa pöydälle.

LUCIFER.
      Mitä käsket, mestari?

AADAM.
Taas typeryyksiä: sääennustus
ja syntymäselitys on tarpeen… Tee
ne nopeasti.

LUCIFER.
      Luonnollisesti
vain kirkasta ja hohtavaa… Kuka ostais
rahallaan alastonta totuutta!

AADAM.
Mut älä mahdottomiin mene silti.

LUCIFER.
Niin liikaa tuskin keksiä voin, että
se vanhempia pyörryttäisi… Vauva
on vastasyntyneenä Messias
ja perheen taivaan Betlehemin tähti!
Vain myöhemmin ne muuttuu kakaroiksi.
Ryhtyy kirjoittamaan.
Tällä välin Eeva on mennyt lehtimajalle. Kolmas hovimies astuu häntä vastaan.

KOLMAS HOVIMIES.
Miten kauan annatte mun kaivata,
oi armoton!

EEVA.
      Lie suuri uhraus teille
yön koleata viimaa sietää silloin,
kun minä petän jaloa kunnon miestä
ja vedän taivaan kirouksen ja
maailman tuomion niin päälleni,
ritari, teidän takianne.

HOVIMIES.
      Oh!
ei löydä tietä taivaan kirous,
maailman tuomio näin pimeässä
tiheän lehtimajan salaisuuteen!

AADAM. mietteliäästi:
Halusin nähdä ajan, joka mistään
ei taistele ja jossa kajoa
totuttuun yhteiskuntajärjestykseen
ja pyhiin ennakkoluuloihin ei kukaan,
niin että voisin levätä ja antaa
- hymyillen mistään välittämättä -
taas arpeutua haavojeni, jotka
niin monissa taisteluissa minuun lyötiin…
Se aika tuli. Mut se tuli turhaan,
kun povessani täällä elää sielu,
pyhä ja tuskallinen ikuisuus
se, jonka ihminen sai taivaista:
se tekoja vaatii, levätä ei se salli,
ei siedä laiskaa nautiskelemista…
Hoi, famulus! - viiniä! - Mua värisyttää.
Maailma on niin kylmä. Lämmittää
on sitä pakko. Muuten lainkaan jaksa
en innoittua tässä kääpiöitten
ajassa, irrota sen loasta.
Lucifer tuo viiniä, ja Aadam jatkaa sen juomista kuvaelman loppuun asti.
Oi, äärettömän suuri taivas, avaa
minulle pyhän kirjas salaisuus!
Kun henkeni sun lakejasi tavaa,
jää unhoon aika ja sen mataluus.
Se haipuu, sinä olet ikuinen.
Se kaataa, sinä nostat ihmisen!

HOVIMIES.
Barbara, olisitpa omani!
Jumala kunpa kutsuis miehes luokseen,
niin että hän sais täysin nähdä taivaan,
kun on niin paljon vaivaa siitä nähnyt…

EEVA.
Vait, ritari! - Silloin murehtisin raukkaa
niin, etten teitä kyyneliltäni
sais suudelluksi.

HOVIMIES.
      Lasket leikkiä.

EEVA.
En laske! puhun totisinta totta.

HOVIMIES.
Ken käsittääkään naisen mielenoikut…
Barbara! et siis rakastakaan mua.
Jos olisin köyhä, maastakarkoitettu,
niin mitä hyväkseni tekisit?

EEVA.
En tällä hetkellä voi tietää sitä.

AADAM.
Oi, tuleeko aika, joka sulattaa
jääkylmän välinpitämättömyyden
ja tuorein voimin työhön tarttuen
romua vanhaa suoraan silmiin katsoo,
käy tuomariksi, rankaisee ja nostaa…
Nousee ja kulkee horjuen parvekkeen kaiteen ääreen.
… ei säiky itse tahtomasta suurta,
ei pelkää lausua sitä salasanaa,
joka vyöryy valtatielle Kohtalon
kuin vuorivyöry - alleen murskaten
kenties myös sen, ken julisti sen julki.
Kuuluu Marseljeesi.
Oi, kuulen! kuulen: tulevaisuus laulaa!
Sen sanan keksin, suuren taian sen,
joka on uudistava vanhan maan!