Pariisissa.
Näyttämö vaihtuu äkkiä Pariisin Greve-toriksi. Parveke muuttuu mestauslavaksi, ja kirjoituspöydän sijalla on giljotiini, jonka vieressä LUCIFER seisoo pyövelinä. AADAM pitää lavan reunalla DANTONINA puhetta kansanjoukolle, joka meluaa ja pauhaa. Ryysyinen osasto sotilasalokkaita marssii esiin ja järjestyy riviin parvekkeen ympärille. Kirkas päivä.
AADAM. jatkaa:
Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!…
KANSANJOUKKO.
Kuolema niiden vastustajille!
AADAM.
Niin sanon myöskin minä! - Vaara uhkaa
nyt kaikkialta suurta aatettamme.
Kaks sanaa pelastaa sen. Hyville
sanomme: »Vaarassa on isänmaa!» -
ja he heräävät… ja kavaltajille
jylisee sana toinen: »Vaviskaa!» -
ja he katoavat kaikki päältä maan.
Kuninkaat meitä vastaan nousivat:
kuninkaan pään me heille heitimme.
Papisto nousi: tempasimme siltä
käsistä pannanuolen, palautimme
niin kauan vainottuna olleen Järjen
taas valtaistuimelleen… Mutta vielä
ei ole vaiennut se toinen sana:
isänmaan kutsu kunnon pojilleen!
Ykstoista armeijaa on rajoillamme
ja taistelee - ja miten uljasta
on nuorisomme: alati se virtaa
urojen kaatuneitten paikat täyttämään!
Ken tohtii väittää, että kansamme
tuhoutuu verenhimon raivoonsa?
Kun metalli kiehuu, kuoriutuu pois huona,
mut jalo osa puhdistuu ja säilyy.
Ja vaikka janoaisimmekin verta,
en välitä: kirottakoon nimeäni
ja hirviönä mua pitäkää -
kun isänmaa vain suuri on ja vapaa!
ALOKKAAT.
Kiväärit antakaa, vain kiväärit,
ja johtaja!
AADAM.
Oikein! oikein! Tahdotte
vain aseen, vaikka vailla olette
niin paljoa: on paljaat jalkanne,
ja riekaleina ovat pukimenne.
Mut kaiken hankkii pistin, sillä teidän
on voitto. Kansa voittamaton on!
Vastikään erään kenraalinne veri
sen tähden vuoti, että itsensä
hän edessä armeijansa voittaa antoi.
KANSANJOUKKO.
Voi sitä petturia!
AADAM.
Aivan niin!
Ei kansalla ole muita aarteita
kuin veri, jonka isänmaalleen se
jalosti uhraa. Jos siis jollekin
on uskottu se kansan suuri aarre,
mut silti hän ei voita maailmaa,
niin hän on petturi!
Eräs upseeri astuu esiin alokkaitten joukosta.
UPSEERI.
Minut, kansalainen,
aseta hänen paikalleen, ja minä
pois pesen häpeän.
AADAM.
Itseluottamukses
on kiitettävä, ystäväni, mutta
todista ensin taistelussa, että
sanasi pidät.
UPSEERI.
Rinnassani elää
se todistus, ja minullakin onhan
pää: kalliimpi kuin tuo jo pudonnut.
AADAM.
Ken takaa, että tuot sen, jos sitä vaadin?
UPSEERI.
Parempaa voiko olla takaajaa
kuin minä itse, joka elämältä
en mitään halua?
AADAM.
Ei nuoriso
noin ajattele!
UPSEERI.
Vaadin, kansalainen,
sua vielä kerran…
AADAM.
Malta mieltäsi.
Päämäärääs ehdit kyllä.
UPSEERI.
Näen, että
et minuun luota. Opi minua
paremmin arvostamaan, kansalainen!
Ampuu itsensä.
AADAM.
On häntä sääli! Hän ois ansainnut
vihollisluodin. Viekää, ystäväni,
pois hänet. - Voiton jälkeen: näkemiin!
Alokkaat marssivat pois.
Oi, kunpa voisin jakaa kohtalonne!
Mut minun osani on vain taistelu,
ei kunnia, ei vastustaja, jonka
edessä kaatua on suurta, vaan
vain moinen, joka vaanii väijyksistä
niin minua kuin pyhää isänmaata.
KANSANJOUKKO.
Se meille näytä… sille kuolema!
AADAM.
Kenet näyttää voin, se silloin on jo kuollut!
KANSANJOUKKO.
Siis ketä epäilet? - Keri tahansa
on epäilyttävä, myös syyllinen
se on: sen langetti jo kansan vaisto,
erehtymätön kaiken tuomari…
Kuolema, kuolema ylimyksille!
Nyt kaikki, kaikki vankiloihin: siellä
lain toteutamme! kansan pyhän lain!
Kansanjoukko Liikehtii rientääkseen vankiloihin.
AADAM.
Ei siellä vaaraa… vahvat ovat salvat.
Myös inha ilma, joka nääntää mielen
ja lihakset, on liittolaisenamme.
Ei sinne! Konventissa petturuus
päin pystyin nauraa, hioo tikaria.
KANSANJOUKKO.
Siis Konventtiin! - Sitä kyllin ole vielä
ei seulottu! - Mut harjoitukseks ensin
nyt vankiluoliin! - Saten Konventtiin…
Danton, sill’ aikaa luettelo laadi
jok’ ainoasta petturista…
Väkijoukko menee uhkaillen pois. Samanaikaisesti eräät SANSKYLOTIT raahaavat lavan eteen nuoren MARKIISIN ja EEVAN, joka nyt on markiisin sisarena.
ERÄS SANSKYLOTTI.
Tässä,
kas, tuomme taaskin kaksi ylimystä!
Tuo ilme ylpeä, nuo valkoiset
ja hienot vaatteet täysin todistavat
rikollisiksi heidät.
AADAM.
Miten jalo
ja kaunis pari! Tulkaa tänne, nuoret!
SANSKYLOTTI.
Ja tovereitamme me seuraamme:
työ vartoo meitä, pettureita surma!
Sanskylotit menevät muun väen mukaan, molemmat nuoret vangit nousevat lavalle, jonka ympärille jää vain muutamia vartijoita.
AADAM.
En tiedä, miksi minua miellytätte,
mut pelastan teidät uhalla oman vaaran.
MARKIISI.
Ei, Danton! Jos olemme syyllisiä
kavallat maasi meitä auttamalla -
ellemme ole, tarpeeton on armos!
AADAM.
Mikä oletkaan noin puhutellaksesi
Dantonia?
MARKIISI.
Markiisi olen.
AADAM.
Vaiti!
Vai etkö tiedä, että »kansalainen»
on ainut arvonimi?
MARKIISI.
Kuninkaani
en ole kuullut niitä poistaneen.
AADAM.
Seis! onneton, älä jatka! - giljotiini
myös osaa kuulla! - Astu armeijaamme,
ja urasi on auki…
MARKIISI.
Kansalainen,
en ole saanut kuninkaaltani
lupaa ja oikeutta kuulua
mihinkään muuhun armeijaan kuin hänen…
AADAM.
Siis kuolet.
MARKIISI.
Suvustani kuolee silloin
taas yksi kuninkaansa puolesta.
AADAM.
Miks syöksyt kuolemaan niin uhmaten?
MARKIISI.
Et luule kai sen jalon oikeuden
vain teille, kansanmiehet, kuuluvan?
AADAM.
Minua uhmaat… minä sinua!
Se nähdään, kumpi on meistä voimakkaampi.
Pelastan sinut vastoin tahtoasi,
ja kerran tuleva rauhan aika siitä,
kun puolueintohimot sammuvat,
minua kiittää… Kansankaartilaiset!
Kotiini tämä mies! te vastaatte
hänestä!
EEVA.
Veljeni, pysy vahvana!
MARKIISI.
Jumala sinua, sisko, varjelkoon!
Pois.
EEVA.
Pää myös on tässä - eikä huonompi
kuin rouva Rolandin!
AADAM.
Ei huulilta
noin armailta niin tylyjä sanoja.
EEVA.
Ei veripenkki ole suloisempain
sanojen paikka.
AADAM.
Minun maailmani
on tämä kauhistava parveke.
Kun sille astuit, taivas alas astui
ja sulki minut pyhään piiriinsä.
EEVA.
Ei uhriteurasta ole pilkanneet
sen viimeisellä tiellä papit…
AADAM.
Uhri
- minua usko! - oten minä itse.
Minulta kadehditaan valtaani,
mut ilotta, halveksien elämää
ja kuolemaakin, minä itse katson
valtaistuintani, jonka luota
niin monet katoavat joka päivä,
ja odotan vain omaa vuoroani…
Ah, kaiken tämän veren keskellä
mua miten kiduttaakaan yksinäisyys,
kun rakkauden auvon aavistan…
Oi, nainen, päivänkin jos opetat
minulle sitä taivas-ihmettä,
niin rauhallisna piilun alle pääni
jo seuraavana lasken päivänä!
EEVA.
Rakastaa tahdot - kauhun maailmassa!
Sinun omatuntos eikö kauhistu?
AADAM.
Ah, etuoikeus omaantuntoon on
vain tavallisella maailmalla! - Se,
jota johtaa Kohtalo, ei ennätä
se ympärilleen katsella. Sano: milloin
on myrsky talttunut, kun hento ruusu
sen tielle sattuu? huka rohkeneekaan
siis tuomaroida itse Elämää?
Ken näkee säikeen, joka johdattaa
sen näyttämöllä jotain Catilinaa,
jotakin Brutusta? - Jos maine jonkun
nimeä mainitsee, sen uskotaan
lakanneen olemasta ihminen:
se muka muuttunut on olennoksi
niin ylimaalliseksi, etteivät
elämän sadat mitättömät suhteet
ja arkihuolet sitä lainkaan koske…
Niin älä usko! Valtaistuimella
myös sydän värisee, ja Caesarilla
voi olla lemmitty, joka ehkä tunsi
hänessä pelkän kunnon pojan eikä
kentiesi edes aavistanut, että
maan piiri vapisi hänen edessään…
Siis sano, mikset sinä rakastaisi?
Mies enkö ole - ja etkö ole nainen?
Voi - sanotaan - vain myötäsyntynyttä
sydäntä vihata tai rakastaa.
On sydämesi minun sydämeni
sukua: tunnen sen! Siis, sinä, nainen,
sinäkö et sen ääntä kuulisi?
EEVA.
Jos kuulisinkin, mitä se auttaisi?
Sinua johtaa toinen jumala
kuin mikä minulla on sydämessä.
Me emme ymmärtää voi toisiamme
ikinä.
AADAM.
Hylkää vanhat ihanteesi!
Miks uhraat kukistuneille jumalille?
Yks alttari on naisen alttari,
se, joka iäti on nuori: sydän!
EEVA.
Myös hyljätyillä alttareilla olla
voi marttyyrinsa, Ylväämpää, Danton,
on kunnioittaa raunioita kuin
kumartaa valtaa vastanoussutta -
ja naisen kutsumus on kunnioittaa…
AADAM.
Ei herkkänä ole minua ennen nähty,
ja jos nyt vihamies tai ystävä
näkisi minut - jota Kohtalo
eteenpäin ruoskii niin kuin myrskytuulta
maailmaa puhdistamaan! - seisomassa
näin kyynelsilmin mestauslavalla
anellen nuoren tytön rakkautta,
hän ennustaisi, että kukistuva
Danton on pian, ja hän naurais, eikä
minua enää kukaan pelkäisi…
Ja silti anon toivon kipinää!
EEVA.
Jos tulevassa elämässä sielus
pois riisuu ajallisen verihahmon
ja rauhan saa, niin silloin ehkä…
AADAM.
Vaiti!
vait, neito! älä jatka… Minä siihen
tulevaan elämään en usko: vailla
sen toivoa käyn kohtaloni painin.
Kansanjoukko palaa aseet verestä punaisina, muutamat kantaen keihäittensä kärjissä verisiä päitä. Jotkut joukosta nousevat korokkeelle.
KANSANJOUKKO.
Me teimme oikeutta… Mut osasivat
ne olla ylpeitä!
ERÄS SANSKYLOTTI.
Kas! tässä sormus
isänmaan alttarille. Muuan lurjus
sen työnsi kouraani, kun veitseni
kohotin häntä kohti. Luulevat
mokomat meitä aivan rosvoiksi…
Eevalle.
Vai elät vielä? Serkkujasi seuraa!
Pistää Eevaa, joka putoaa kuolleena korokkeen taa.
AADAM. peittäen silmänsä:
Ah, hänkin tuhoutui!… Oi, Kohtalo,
ken voikaan sua uhmata?
KANSANJOUKKO.
Nyt kaikki
Konventtiin! - Kansalainen, meitä johda!
Jo kirjoititko petturien nimet?
Väki poistuu korokkeelta. EEVA - nyt ryysyisenä, hurjistuneena kansan-naisena - tunkeutuu esille toisessa kädessä tikari, toisessa riiputtaen veristä päätä, ja rientää Dantonin luo.
EEVA.
Danton! kas, katso kavaltajaa! Sinut
hän tahtoi tappaa - minä tapoin hänet!
AADAM.
Jos minun paikkani hän paremmin
olisi täyttänyt, teit pahasti,
mut ellei: oikein teit.
EEVA.
Tein oikein!
Nyt tahdon palkintoni!… Suuri mies,
yö yksi vierelläni vietä.
AADAM.
Kuinka
povea tuollaista voi kaipuu polttaa?
Miten naarastiikeri voi hellä olla?
EEVA.
Myös sinusta - siltä tuntuu, kansalainen! -
on tainnut sueta siniverinen
ylimys!… Vaiko lavantaudissa
noin haaveilet ja hourit? - Olet mies,
ja minä olen nainen, nuori nainen!
Ihailen suuruuttasi: siksi saavuin!
AADAM. syrjään:
Mua värisyttää, koko ruumistani.
Pois käännyn: silmät eivät jaksa sietää
näin kauheata harhanäkyä.
Miten ihmeellinen yhdennäköisyys!
Ken kerran kohdannut on enkelin
ja sitten nähnyt tämän langenneena,
hän kenties kokenut on tällaista.
Nuo kasvonpiirteet, vartalo, tuo ääni
ja kaikki - ne on aivan samat… Puuttuu
vain jokin pienen pieni moinen seikka,
jota en osaa edes tajuta.
Mut miten muuttunut on silti kaikki!
En sitä toista voinut omaks saada:
hän sädekehää kantoi otsallaan -
ja tämä toinen mua ellottaa:
hänestä huokuu hornan huuru…
EEVA.
Mitä
mumiset?
AADAM.
Lasken, nainen: sitä, että
minulla ei niin paljon ole öitä
kuin pettureita vielä on isänmaassa.
KANSANJOUKKO.
Konventtiin! - Nimeä ne siellä…
Samassa saapuu ROBESPIERRE, SAINT-JUST ja ryhmä muita Konventin jäseniä mukanaan toinen kansanjoukko ja asettuu toiselle, äkkiä pystytetylle korokkeelle.
SAINT-JUST.
Hänkö
ne nimeäisi? hän! - pääpetturi!
Kansa mutisee.
AADAM.
Mua syyttää, Saint-Just, tohdit! Etkö tiedä
siis, että minulla on voimaa…
SAINT-JUST.
Oli
vain ennen: kansan kanssa! Mutta kansa
on viisas, sinut on se oppinut
jo tuntemaan, ja siksi vahvisti
Konventin tuomion se.
AADAM.
Tuomaria
en tiedä yläpuolellani muuta
kuin kansa… Minä tunnen kansan: se
on ystäväni!
SAINT-JUST.
Ystäviäs ovat
maan viholliset! Sinut tuomitkoon
nyt kansan majesteetti. Sille syytän
sinua - petturia: valtion
omaisuuden kavaltamisesta,
ylimysten suosimisesta,
tyranninvaltaan pyrkimisestä.
AADAM.
Saint-Just, nyt varo! Sinut sanoillani
muserran! Syytökses on väärä…
ROBESPIERRE.
Hänen
puheensa estäkää! On - tiedättehän -
hänellä kieli liukas niinkuin käärme!
Nimessä vapautemme: hänet kiinni!
KANSANJOUKKO.
Ei kuunnella! - Ei! - Kuolema hänelle!
Ympäröivät Aadamin ja tarttuvat häneen kiinni.
AADAM.
Siis älkää kuunnelko, en kuuntele
minäkään kurjaa syytöstänne! - Emme
sanoilla voita toisiamme, eikä
minua tämä tekonnekaan voita.
Vain edelleni ehdit, Robespierre.
Se totuus on. Siis älä pöyhkeile.
Aseeni lasken itse: mulle riittää…
Mut tällä paikalla nyt sinut haastan:
kuluessa kolmen kuukauden
minua seuraa tätä samaa tietä!
Luciferille:
Työs, pyöveli, taidakin! - tapat jättiläisen!
Kumartaa päänsä giljotiinin alle.