Ateenassa.
Tori, keskellä puhujalava. Etualalla sivulta avoin temppelisali, jossa on jumalankuvia, kukkaseppeleitä ja alttari. EEVA, sotapäällikkö MILTIADEEN puolisona LYKIANA, on menossa temppeliin, mukanaan poikansa KIMON ja saattue palvelijoita, jotka kantavat uhriesineitä. Torilla ryysyistä kansaa. Kirkas aamu.

EEVA.
Nyt tänne, tänne, rakas poikani.
has, tuonne kauas, maamme rajoille,
läks isäsi nopsin laivoin taisteluun.
On siellä raaka kansa, joka uhkas
tuhota turmaisesti vapautemme.
Ah, rukoilkaamme, rukoilkaamme, että
myös taivas maamme oikeutta suojais
ja urhoollisen isäs terveenä
tois luoksemme.

KIMON.
      Miks isä menikään
niin kauas sinne - suojelemaan tuota
mokomaa kurjaa ryysykansaa, kun
jäi kaunis vaimo kotiin suremaan?

EEVA.
Oi! älä moiti hyvää isääsi -
jumalat rankaisevat moista lasta.
Vain vaimolla on oikeus valittaa
tekoja miehensä, jos laimin lyö
mies jotakin ja - häpäisee niin vaimon.
Isäsi teki niin kuin pitää miehen.

KIMON.
Siis heikoks, äiti, häntä pelkäätkö
ja tappiolle hänen joutuvan?

EEVA.
En, poikani! - säs on sankari, hän voittaa!
Vain yhtä pelkään häneen nähden: sitä,
ettei hän voita itseään.

KIMON.
      Miten niin?

EEVA.
On voimallinen loihtu sieluissa:
kunnian himo. Orjaha se nukkuu
tai kahle alentaa sen rikokseksi.
Mut vapaus ruokkii sitä verellään
ja vaalii kansalaisen hyveenä -
ja se on kaiken kaunin, suuren luoja,
mut jos se liiaks yltyy, se käy kimppuun
emonsa, ja ne kamppailevat, kunnes
on kummaltakin veri juossut kuiviin…
Jos hänet se loihtu liiallisna valtais
ja johtais pettämään pyhän isänmaansa,
hänet kiroaisin… Poikani, rukoilkaamme.
Menevät temppelisaliin. Samaan aikaan torille kerääntyy yhä enemmän väkeä.

ENSIMMÄINEN KANSAN JOUKOSTA.
Ei kuulu mitään mielenkiintoista.
On aivan kuin ei sotajoukkomme
olisi vihollista kohdannutkaan.

TOINEN KANSAN JOUKOSTA.
Ja kotona myös vain unta kiskotaan,
ei kukaan enää keksi aatteita,
kuin ennen vanhaan, joiden toimeenpanoon
ois tarpeen jalon kansan kurkunpää.
Maleksin tänään aamust’ asti täällä,
mut löytymättä on ääneni ostaja.

ENSIMMÄINEN KANSAN JOUKOSTA.
Käy pitkäks aika… mut mitä on tehtävissä?

KOLMAS KANSAN JOUKOSTA.
Ei hullummaks ois pieni kapina!
Eeva on tällä välin sytyttänyt alttaritulen, pessyt kätensä ja valmistautunut uhraamaan. Palvelijat aloittavat hymnin, joka säkeistö säkeistöltä liittyy seuraavaan kohtaukseen. Torille kertyy sen täydeltä porvareita ja rahvasta. Kaksi DEMAGOGIA taistelee puhujalavasta.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
Pois! tämä paikka kuuluu minulle.
Maa vaarassa on, ellen minä puhu!
Kansa hoilaa hyväksymistään.

TOINEN DEMAGOGI.
Se hukassa on, jos puhut. Palkkarenki,
alas siitä!
Kansa nauraa ja taputtaa käsiään.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Sinä et ole palkkarenki,
siks - että sinua ei kukaan palkkais…
Oi, kansalaiset! tuskallista minun
nyt ääntäni on koroittaa: niin tekee
jalolle sydämelle kipeää
maan tomuun suurta masentaa… ja suuri
on mies se, joka minun täytyy nyt
temmata eteen tuomarinistuimenne
pois voittovaunuistaan…

TOINEN DEMAGOGI.
      Hyvin aloitat,
hylkiö! - Seppelöi siis eläin, jonka
olet valinnut uhriksi.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Pois siitä!

ÄÄNI KANSAN JOUKOSTA.
      Miksi
me siedämmekään tuota herjaajaa?
Kiskovat pois toista demagogia.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
Mut koskekoon jos kuinka sydämeeni,
minä silti puhun, sillä sinua,
oi sinä korkea ja kuulu kansa,
pidän vielä suuremmassa arvossa
kuin sinun sotapäällikköäsi.

TOINEN DEMAGOGI.
Tätäkö kurjain kauppurisielujen
ja nälänkuoliasten joukkiota,
joka niinkuin koira vaanii jätteitä
isännän pöydästä? - Voi sua raukkaa:
makuas ei voi kadehtia.

KANSAN HUUTOJA.
      Alas
se mies - sekin meidät myy! - se alas!
Toista demagogia ahdistetaan entistä ankarammin. - Eeva uhraa alttarilla kaksi kyyhkystä ja suitsuttaa pyhää savua.

EEVA.
Pyhä Afrodite! oi, ota vastaan tämä
savu-uhri… kuule rukoukseni:
en ano miehelleni laakereita -
vain kodin rauhaa soturin sydämeen.
Hymyilevä EROS ilmestyy uhrisavuun, SULOTTARET karkeloivat hänen ympärillään ja sirottelevat ruusuja hänen päälleen. Hartauteen vaipunut ryhmä.

PALVELIJAT.
Oi kuullos häntä!

EROS.
      Vaimo, sinulle
sydämen puhtaan siunaus!

SULOTTARET.
      Ja suoja
sulotarten sulle!

PALVELIJAT.
      Kiitos, Afrodite!

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
Siis kuule, kansa! - Suuri Miltiades
myy - syytän! - isänmaan.

TOINEN DEMAGOGI.
      Se on valhe! valhe!
Mua kuunnelkaa, tai muuten koituu teille
häpeä katumuksen myöhäisen!

ENSIMMÄINEN KANSAN JOUKOSTA.
Alas se häpäisijä!
Toinen demagogi temmataan kokonaan väen tungokseen.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Hänellä
on nuorten miestes kukka kädessään:
sai Lemnoksen hän ensirynnäköllä,
mut luona Paroksen hän vitkailee
nyt aivan joutilaana… Maksoivat!

KOLMAS KANSAN JOUKOSTA.
Kuolema hänelle!

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN.
      Nyt huutakaakin!
tai vuokratalostani lähdön saatte.
Uhritoimitus on lopussa, jumalolennot häipyvät.

EEVA. kohoten pystyyn:
Miks ulkona noin melutaan? - Selon siitä
otamme, poikani.

KIMON.
      Ne tuomitsevat
jotakin kavaltajaa siellä, äiti.

EEVA. menee temppelin portaille:
Ah, sydäntäni aina ahdistaa,
kun näen nälkärahvaan tuomioitaan
jakavan suurille. Kun loistokas
alas lokaan suistuu, sitä katselee
vahingonriemuin lauma, ilkkuen,
ikäänkuin sais se siitä oikeutusta
omalle lialleen.

TOINEN KANSAN JOUKOSTA.
      Hyvä herra! vaikka
olenkin käheä, huutaa tahtoisin.

TOINEN KAUPUNKILAINEN.
Kas tässä! kurkkus voitele…

TOINEN KANSAN JOUKOSTA.
      Mitäs minä
siis huudan?

TOINEN KAUPUNKILAINEN.
      Huuda: kuolema hänelle!

KANSAN HUUTOJA.
Kuolema! kuolema!

EEVA.
      Kuka on syytteessä?

TOINEN DEMAGOGI.
Kuka muu kuin hän, joka päätä korkeampi
on kansalaisiaan… näet eihän toki
voi sietää sitä!

EEVA.
      Miltiades? - Oi!
oi suuret jumalat! - Myös huudatko
sinä, vanha Krispos, jonka - orjuudesta
vapautti mieheni, hänen kuolemaansa?

KRISPOS.
Valitan, rouva… mut vain toinen meistä
voi elää. Nähkääs, kolmea lastani
ja minua elättää eräs, joka määrää,
miten äänestän.

EEVA.
      Voi, Krispos, sinua:
on kohtalonasi olla alhainen -
ja anteeks annan, koska näet nälkää.
Mut entäs sinä, Thersites? - ja te kaikki,
te kaikki, joilla hyvinvoinnissanne
on rauha uinailla, kun mieheni
löi viholliset pakoon porteiltanne…
Oi kiittämättömät.

THERSITES.
      Ah, hyvä rouva!
niin katkeraa kuin onkin - mitä me voimme?
Sehän on kansan tahto, kansan tahto!
Ken panisi alttiiks omaisuutensa
nyt uhmaamalla myrskyn myllerrystä?

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
Siis julistan nyt kansan tuomion.
LUCIFER saapuu juosten, sotilaana, kasvot kauhua kuvastaen.

LUCIFER.
Hoi! vaara! vaara! vihollinen nyt
on porteillamme!

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Ei voi olla! Siellä
on voitollinen sotapäällikkömme,
vai kuinka?

LUCIFER.
      Juuri hän on vihollinen!
Hän kuuli, mitä täällä häntä vastaan
te haudotte, ja hänen sydämessään
siks syttyi oikeutettu suuttumus.
Toranne keskeyttää nyt tuli ja miekka.

TOINEN DEMAGOGI.
Te tämän aiheutitte, petturit!

KANSAN HUUTOJA.
Ne petturit maahan iskekää! - Eläköön
strategimme! - Voi meitä! pakoon! pakoon! -
On hukassa kaikki!…

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Ei ole! - Porteille
heti häntä vastaan… kunnioitustamme
hänelle osoittamaan!

EEVA.
      Jumalat!
Niin koski tuomio, joka minulta
sinut riisti, mieheni, mut katkerammin
se, että osoitit sen oikeaksi,
nyt koskee, vaikka takaisin sinut saankin.

ENSIMMÄINEN KANSAN JOUKOSTA.
Sen vaimo… kiinni! - hän, jos kaupungille
tuhoja tehdään, kuolkoon lapsineen!

EEVA.
Ilolla kuolen vuokses, mieheni, kunhan
ei kohtais lastani kirous isänmaan…

KIMON.
Ei minusta huolta, äiti! seuraa mua:
pyhäkkö suojaa väkivaltaa vastaan.
Väistyvät kimppuun yrittävän joukon tieltä temppelisaliin. Kaksi NYMFIÄ laskee välille ruusuketjun estämään kansaa, joka silloin kavahtaa takaisin. Ulkona pasuunain toitahduksia. Kansa hajaantuu voivotellen. - Nymfit häipyvät.

LUCIFER. Nauraa hohottaa käsiään hieroskellen.
Pila onnistui!… Kun käyttää järkeä,
saa nauraa… niilt’ olin sydämet särkeä!
Temppeliä kohti kääntyen:
Kun vain tuo ikinuori kauneus
ei häiritsisi suunnitelmaani!…
Mua viluttaa, kun käyn sen outoon piiriin,
joka siveäksi alastomankin
ja synnin jaloksi ja kohtalon
ylevän korkeaksi taikoo ruusuillaan
ja yksinkertaisuuden suudelmalla…
Miks ei jo synny minun maailmani:
epämuotoisena, kammottavana -
niin että säikkyis pois tuo valhekuva,
joka jälleen aina nostaa ihmisen,
vaikk’ on jo sotaani hän sortumassa…
Mut katsotaanpas, kunhan kuolema
pian kauhuineen on täällä keskellänne,
niin eiköhän jo mahda tulla loppu
vihoviimeisestä varjoleikistänne!
AADAM saapuu, Miltiadeena, aseellisen joukon etupäässä: hän on haavoittunut, ja häntä tuetaan. Hänen edessään kansaa ja demagogit hartaasti rukoilemassa.

KANSAN ÄÄNIÄ.
Eläköön strategimme! - Armahda,
oi suuri mies!

AADAM.
      Siis minkä rikoksen
olette tehneet, miksi rukoilette?
Mitä heikolta voi pyytää voimakas?…
Mut missä on vaimoni ja lapseni?
ei suinkaan vain ole heille pahaa tehty!…

EEVA.
Ah, Miltiades, miksi palaatkaan,
kun iloita vaimos ei voi siitä? - Tue,
mua tue, poikani! - äitisi maahan vaipuu…
Ah! edes tahratonta nimeä
ei jätä sinulle isäsi…

AADAM.
      Mikä onkaan?
en käsitä! Kansa minua rukoilee,
oma vaimo kiroaa… ja tämä rinta
edestä isänmaani vuotaa verta…

EEVA.
Mut pahemmin vuotaa verta isänmaa
ja minun sydämeni! vai miks - sano! -
miks saavuit sotajoukko kerallas?

AADAM.
Kai arvoni ansainnee tämän saattueen?
Siks saavuin, että paha haava minut
nyt estää hoitamasta virkaani.
Tulin luovuttamaan lähettäjälleni,
korkealle kansalle, sen käteen,
takaisin valtani ja tekemään
tiliä sille… Teidät, aseveikot,
nyt palveluksestanne vapautan.
Jo ansaitsette kotilieden rauhan.
Ja alttarilles, Pallas Athene,
minäkin uhraan tämän miekkani.
Autattaa itsensä ylös temppelisalin portaita. Sotilaat hajaantuvat.

EEVA. langeten miehensä kaulaan:
Ah, Miltiades, missä onkaan vaimo
mua onnekkaampi, oi jalo, suuri mies!
Ja katso, katso poikaas, miten hän
sua muistuttaa: on kookas ja niin kaunis!

AADAM.
Te rakkaat!

KIMON.
      Tiesin, että se on oikein,
mitä isäni tekee…

EEVA.
      Oi, älä häpäise
minua… puolison ois sietänyt
se tietää!

AADAM.
Poikani, isäsi miekka uhraa.

KIMON. ripustaen miekan alttarille:
Jumalatar, varjele tämä kallis miekka
niin kauan, kunnes noutamaan sen saavun.

EEVA.
Tähän kaksoisuhriin äidin velvoitus
on suitsuttaa… Alas meihin katso, Pallas!
Uraa suitsutusta.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI puhujalavalla:
Siis enkös ollut oikeassa? - hän
on petturi! jonka osti Dareios!
Vain teeskentelyä on haava, koska
hän taistella ei tahdo toista vastaan…

KANSAN HUUTOJA.
Kuolema hänelle!

AADAM.
      Miksi ulkona
noin melutaan?

EEVA.
      Ah, Miltiades, ne
puhuvat kauheita: sua petturiksi
taas syyttää joukko…

AADAM.
      Naurettava syytös:
mua petturiksi? mua, joka voitin
Marathonin luona…

EEVA.
      Voi että voitit!
Maailman pahuus vastassas on täällä…

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
Heti toimeen! kiinni mies se!
Kansa tunkeutuu temppelisalin portaille. Joukossa LUCIFER.

EEVA.
      Miltiades!
pysy pyhätössä! turvassa olet silloin…
Miks sotajoukon hajoititkaan? miksi
et poltattanut noiden synninluolaa?
Vain kahleet ansaitsee tuo roskalauma -
se tuntee, että synnyit herraks sille
ja jalommaksi kuin se yhteensä,
ja se murhaa, murhaa, jottei jalkoihis
se lankeis…

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Kuulettehan, kuinka haastaa
maankavaltajan vaimo?

EEVA.
      Vaimolla
on oikeus miestään puoltaa, vaikka mies
ois vikapääkin, saati silloin, kun
hän on niin puhdas kuin minun mieheni
ja häntä tuomitsemassa on moinen
sekasikiö!

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Miks sallii korkea kansa
noin herjata itseään?

ENSIMMÄINEN KANSAN JOUKOSTA.
      Kentiesi totta
hän puhuukin…

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN.
      Ken pitää heidän puoltaan,
on itse epäiltävä! - Ryysyläiset,
nyt huutakaa, tai nälkään mätänette!

KANSAN HUUTOJA.
Kuolema hänelle!

AADAM.
      Peitä pojan silmät:
hän älköön nähkö vertani!… ja pois
povelta tältä, vaimo! Salama
vain vuoreen iskeköön, sua vammaamatta.
Vain minun on kuoltava… miks eläisinkään,
kun näen, miten mieletöntä on
vapaus, jota olen varjellut
kokonaisen ihmisiän.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
      Miksi vielä
yhä epäröitte?

KANSAN HUUTOJA.
      Kuolema hänelle!

AADAM.
En raukkamaista kansaa kiroa,
ei ole se syypää. Jo sen luontoon kuuluu
se, että kurjuus orjaksi sen leimaa
ja orjuus alentaa verenhimoiseksi
välikappaleeksi ensimmäiselle,
joka kyllin röyhkeä on kapinoimaan.
Vain minä niin olin hullu, että uskoin
jo moisen kansan vapaaksi kypsyneen!

LUCIFER.
Nyt lausuit hautarunon itsellesi -
ja jälkees sanat saman joutsenlaulun
voi piirtää pintaan monen muistotaulun!

AADAM.
Minut alas viekää. Enää pyhättöön
en turvaudu.
Asettaa Eevan hellästi palvelijain käsivarsille ja antaa auttaa itsensä alas portaita.
      Kas tässä… valmis olen.

TOINEN DEMAGOGI.
Toki puolustaudu! mitään menetetty
ei ole vielä…

AADAM.
      Liian kovasti
mua vaivais haavani, jos puolestani
puhuisin.

TOINEN DEMAGOGI.
Tee se! sillä kansahan
vast’ ikään ryömi tomussa edessäs.

AADAM.
Ah, juuri siks on kaikki turhaa: kansa
ei anteeks anna omaa häpeäänsä.

LUCIFER.
Siis silmäs ovat avautuneet?

AADAM.
      Ovat!
ihan selko selälleen…

LUCIFER.
      Tajuatko, että
olit tälle villitylle kansalle
jalompi herra kuin se sinulle?

AADAM.
Kenties, mut kirous painaa kumpaakin -
vain eri nimi on samalla kohtalolla!
On turha taistella sitä vastaan, enkä
edes yritäkään. Sillä miksi, miksi
janoaisit korkeuksiin, povi lämmin?
Vain itselles elä, etsi nautintoa
ja sillä elos vaaksanpituus täytä
ja päihtyneenä horju Haadeeseen…
Lucifer, tielle uudelle minut johda:
ja nauraen katselen toisten hyveitä
ja toisten tuskia… itse hekumoiden…
Ja sinä, vaimo, joka - sydämeni
niin aavistelee - kerran minulle
rakensit lehvämajan erämaahan,
jos vielä hyveellisnä äitinä
sinä pojastamme kasvatat kansalaista:
olet hourupää ja syystä sua ilkkuu
ilotyttö, joka kasvot maalattuina
ilotalossa istuu himo huulillaan
ja viinin kiihtämänä suuta antaa…
Iloitse, huvittele, kiellä hyve!…
Nyt teuraspenkkiin, rangaistuksekseni:
ei teosta alhaisesta, vaan siks, että
mua suuri aate saattoi innoittaa!
Tällä välin on portaitten eteen tuotu mestauspölkky. Lucifer sen vieressä piiluun nojaten. Aadam laskee päänsä pölkylle.

ENSIMMÄINEN DEMAGOGI.
Hänet mestatkaa! eläköön isänmaa!

LUCIFER. puoliääneen kuiskaten:
Jäähyväissanat kauniit… eihös niin?
No, herra sankari, vähän puistattaakos
nyt kuolema-kuvatuksen kolkko kynnys?

EEVA.
Et, Pallas, kuullutkaan rukoustani!
KUOLEMAN HENKI astuu temppelistä Aadamin luo lempeäkatseisen nuorukaisen hahmossa, kädessä seppele ja alaspäin käännetty soihtu. Seppelöi Aadamin.

AADAM.
On Pallas kuullut! - Hyvästi, Lykiani:
on rauha sydämeeni astunut.

LUCIFER.
Ole kirottu, haaveen harhamaailma!
taas turmelit minulta hetken kauneimman…

EEVA.
Ole kirottu, julma ja halpamainen kansa!
raa’asti koskit onneeni, ja kohta
sen raikas kukka tomuun raukeni.
Niin suloista ei ole vapaus sinulle
kuin minulle se oli tuskallista!