Falansterissa.
U:n muotoon rakennettu suurmittainen »falansterin» piha. Molempien siipirakennusten alakerros on avonaisena pylvässalina. Oikeanpuolisessa salissa työmiehet työssä käynnissä olevien koneitten ääressä, vasemmanpuolinen on museona, joka on täynnä mitä erilaisimpia luonnontieteellisiä esineitä, mekaniikan, tähtitieteen ja kemian kojeita sekä muita erikoisuuksia. Siellä työskentelee eräs OPPINUT. Kaikilla falansteriin kuuluvilla on samanlaiset puvut. - AADAM ja LUCIFER ilmestyvät pihan keskelle maan uumenista. Päivä.

AADAM.
Nyt mihin maahan, minkä kansan luo
tulimme?

LUCIFER.
      Sellaisia mielteitä
ei ole enää! - Eikö isänmaan
käsite ollut tuiki pikkumainen?
Ennakkoluulo synnytti sen kerran,
ja sitä suojas ahdasmielisyys
ja kateus… Nyt koko maailma
on samaa suurta isänmaata, jossa
jok’ainut ihminen on toveri
ja vaeltaa päämäärää samaa kohti -
ja kunnioitettuna tiede johtaa
ja valvoo järjestystä kaunista.

AADAM.
Siis toteutunut on sieluni unelma!
On kaikki se oikein, juuri moista toivoin.
Vain yhtä kaipaan: isänmaata. Se
olisi - uskon - voinut säilyä
myös uuden järjestyksen vallitessa.
Näet ihmishenki kaipaa rajoitusta
ja kammoo ääretöntä. Sisäisesti
se menettää, jos kovin se hajoittautuu.
Se pitää kiinni menneisyydestä
ja tulevaisuudesta eikä kaiken
maailman puolesta niin innostu
kuin vanhempien haudan… pahoin pelkään!
Ken perheensä vuoks uhraa henkensä,
kenties vain kyynelen suo ystävilleen.

LUCIFER.
Näemmä hylkäät aattees ennen kuin
ne ennättävät edes toteutua!

AADAM.
En toki! Mutta haluaisin tietää:
mikä se aate on, joka avaran
maailman sulattaa voi ykseydeksi
ja innostuksen - ihmissydämen
ikuisen, pyhän tulen, jota on
vain mitättömyyksin sadoin pidetty yllä
ja väärinhäytetty vain harhasotiin -
nyt vihdoin johtaa jaloimpaan päämäärään?
Ja sano jo, missä olemme ja mikä
on tämä paikka. Sitten henkeni
suo hekumoida: nähdä onni, jonka
niin monen taiston jälkeen ihminen
on saanut ansaituksi palkinnokseen.

LUCIFER.
Tämä on falansteri, monista muuan.
Tääll’ asuu uuden ajan ihmisiä.

AADAM.
Siis mennään!

LUCIFER.
      Seis! ei liian hopusti.
On ensin luotava pois vanha nahka…
Jos Aadamina ja Luciferina
menemme, tämä tieteen maailma
ei meihin usko: meidät päiviltä
se päästää taikka sulkee koeputkiin.

AADAM.
Taas mitä hullutuksia lörpöttelet?

LUCIFER.
Niin täytyy tehdä myöskin henkien.

AADAM.
Siis tee kuin tahdot, mutta nopeasti!
Lucifer muuttaa heidät molemmat falansterilaisten kaltaisiksi.

LUCIFER.
Nyt takkiin tällaiseen… Hiussuortuvat piiloon!
Olemme kunnossa.

AADAM.
      Tule! riennetään
tuon tiedemiehen puheille heti.

LUCIFER.
      Terve
sinulle, oppinut!

OPPINUT.
      Älä häiritse
minun suurta työtäni. En ennätä
minä jaaritella.

LUCIFER.
      Valitan kovasti.
Olemme falansterista numero tuhat,
sen ylioppilaita. Tulimme
niin kaukaa sinun suuren mainees vuoksi.

OPPINUT.
On kiitettävää moinen tiedonjano.
Nyt työni hetkeks saakin keskeytyä.
Kun lämpö vain ei vähene putkessani,
niin tahtoani aine tottelee.

LUCIFER.
syrjään:
Ah, enpäs erehtynyt… Siis myös sinuun,
myös sinuun, joka olet ihmisen
ja luonnon muka puhtaaks siivilöinyt,
jäi pohjasakka: suuri turhamaisuus.

OPPINUT.
Nyt olen vapaa palvelemaan. Siis
mikä on erikoisalanne?

AADAM.
      Ei meitä
erikoisalat harrastuta. Meillä
on halu nähdä suuri kokonaisuus.

OPPINUT.
Erehdys! Juuri pieneen piilee suuri.
On ilmiöitä paljon - aikaa vähän.

AADAM.
Niin on, ja muistan, että tarvitaan
myös hiekankantaja, kivenhakkaaja:
ei ilman heitä korkeneisi sali.
Mut he vain hämärässä häärivät,
työn kokonaisuutta he eivät näe.
Vain arkkitehti näkee kaiken sen.
Hän, vaikk’ ei osaa hakata kiveä,
luo teoksensa niin kuin Jumala.
On tieteessäkin moinen mestari suuri.

LUCIFER.
Me juuri siksi tulimme luoksesi,
oi suuri mies!

OPPINUT.
      Te teitte oikein, osaan
myös antaa arvon sille seikalle…
Kas, tieteen monet haarat ovat vain
saman elimistön eri piirteitä
ja yhdessä vain lumoavat…

LUCIFER.
      Aivan
kuin naisen piirteet…

OPPINUT.
      Mutta silti vain
kemia…

LUCIFER.
      …on se keskus, jossa piilee
elämän ihme.

OPPINUT.
      Oikein arvattu!

LUCIFER.
On aivan samoin matematiikasta
sanonut eräs matemaatikko.

OPPINUT.
Jokainen turhamaisuudessaan luulee
näköpiirin keskukseksi itseään.

LUCIFER.
Mut sinä olet oikeutetusti
pääalaksesi valinnut kemian…

OPPINUT.
Sen arvosta olen aivan vakuutettu…
Mut katsellaan nyt museota. Täällä
on alkuaikain eläimistö, kaikki
peräisin luonnosta, hyvin täytetthinä.
Ne elivät esi-isäimme päivinä
jakaen heidän kanssaan maailman,
kun ihminen oli vielä raakalainen.
On niistä säilynyt paljon satuja.
Sanovat tätä joksikin veturiksi…

AADAM.
Se on hevonen, mutta kurja kappale,
sen tiedän… Aivan toista maata oli
arabialainen ratsu aikoinaan!

OPPINUT.
Ja tästä kerrotaan taas moista, että
se nauttia sai työtä tekemättä
ja ilmaiseksi ihmisen ystävyyttä.
Se oli uskollinen, alistui
ja tajusi ihmisajatuksetkin.
Lisäksi sanotaan sen omaksuneen
myös ihmispaheen: omistamismielteen -
ja omaisuutta vartioidessaan
se uhras henkensäkin… Kerron vain
mitä on kirjoitettu, mutta älkää
te aivan kaikkea uskoko. Menneisyys
on ollut täynnä järjettömyyttä
ja haaveilua, kuten osoittaa
tämäkin taru.

AADAM.
      Se on koira. Kaikki
se pitää paikkansa, mitä siitä kerrot.

LUCIFER kuiskaa:
Vait, Aadam! varo! - itses ilmaiset.

OPPINUT.
Ja tämä oli köyhän orja…

AADAM.
      Aivan
samoin kuin köyhä oli rikkaan härkä!

OPPINUT.
Ja tässä on aavikon kuningas…

AADAM.
      Leijona!
Ja tuossa on tiikeri, tuossa metsäkauris…
Siis mitä eläimiä maailmassa
nyt enää elää?

OPPINUT.
      Kysymys sekin! Eikö
siis teillä ole asiat niin kuin täällä?
Vain hyödyllinen elää ja se, mitä
ei tiede vielä kykene korvaamaan:
sika ja lammas, mutta eivät suinkaan
niin vajavaisina kuin miksi ne
loi luonto vailla asiantuntemusta!
Elävää rasvaa on nyt toinen, toinen
taas liha- ja villamassaa… kumpikin
niin meitä palvelee kuin koeputki.
Mut huomaan, että tunnet tämän kaiken.
Siis silmäilkäämme kivennäisiä.
On tässä valtava hiilenkappale:
samaista ainetta oli vuorittain -
ja ihminen sai silloin valmiina
sen, mitä tiede suurin vaivoin nyt
erottaa ilmasta… Tätä malmia
sanoivat raudaksi. Ei tarvinnut,
niin kauan kuin sitä riitti, etsiä
alumiiniumia… Tämä murunen
on kultaa, ylenmäärin kuuluisaa,
mut perin hyödytöntä. Silloin vielä,
kun ihminen sokeassa uskossa
kumarsi olentoja, jotka muka
olivat korkeampia kuin hän itse
ja kohtaloakin korkeammalla,
hän jumaloi myös kultaa: uhrasi
sen alttarille onnen, oikeuden
ja kaiken pyhänkin, vain hankkiakseen
sitä palasenkin: kullan voimalla
sai aivan kaikkea, sai - ihmeellinen
totuus se on! - myös itse leipää…

AADAM.
      Myös
sen kaiken tiedän. Näytä muuta, muuta.

OPPINUT.
Todella suuri oppinut olet, vieras!
Siis siirtykäämme muinaiskasvistoon.
On tässä ruusu, viimeinen, joka kukkaan
maan päällä aukes. Aivan hyödytön kasvi.
Satoinetuhansine siskoineen
se riisti parasta maata viljalta:
se oli isojen lasten leikkikalu!
On omituista, että mokomia
leluja saatettiinkin harrastaa.
Jopa itse henkikin loi kukkia:
runouden, uskontojen haavelmia -
ja pettävien unennäköjensä
sylissä ihminen löi laimin suuret
päämääränsä ja tuhlasi voimansa.
Me yhä säilytämme täällä kahta
teosta harvinaisuuksina. Toinen
on runoelma… Sepittäjää silloin,
kun paheellisen itsetietoisena
myös yksilö tahtoi omata merkitystä,
Homerokseksi sanottiin. Hän kuvaa
jotakin kummitusten maailmaa
nimeltä Haades. Kauan sitten jo
olemme todistaneet, että hänen
jok’ainut säkeensä on tolkuton.
Se toinen teos on jonkin Tacituksen
»Agricola» - ylen naurettava, mutta
samalla syvästi surkuteltava
kuvaus raakalaisten maailmasta.

AADAM.
Kun edes joku lehti säilynyt
on suurten päiväin testamentista,
niin eivätkö jo nekin sytytä
sekavarotuista jälkipolveanne
kapinan liekkiin, joka poroksi polttais
tämän tekemällä tehdyn maailmanne?

OPPINUT.
Pätevä huomautus! Sen otammekin
myös lukuun: vaarallista myrkkyä
on niiden sisällys, ja siksi niitä
lukea saavat vain ne, jotka ovat
vähintään kuusikymmenvuotiaita
ja vihkiytyneet tieteen viisauteen.

AADAM.
Mut lasten hoitajien laulut: eikö
ne herätä sydämissä herkissä
unia, haaveiluja?

OPPINUT.
      Kyllä toki.
Sentähden hoitajamme kertovatkin
vain moniasteisista yhtälöistä
ja geometriasta lapsillemme.

AADAM. syrjään:
Voi murhaajia!… Eivät kavahda
tuhota sydämen ihaninta aikaa!

OPPINUT.
Mut jatkakaamme. - Tässä on kojeita
näöltä toinen toistaan kummempia.
Tämä on tykki, ja sen kyljessä
on salaperäinen teksti: Ultima
ratio regum… Mitenkähän tätä
lie käytetty? ken tietää! - Tämä miekka
on ollut ihmismurha-ase, mutta
ei muka ollut rikos tappaa sillä!…
Kas tätä kuvaa: käsin tehtyä kaikki,
ja aiheena vain jokin hupsu satu.
Se työ vei ehkä puoli ihmisikää.
Nyt valokuvaamme, apuna aurinko!
Petollisesti käsi ihannoi,
vain valokuva on uskollinen kuva.

AADAM.
Mut taiteen henki siitä silti puuttuu!…

OPPINUT.
Näette nämät sadat esineet:
niin kirjavia, lapsellisia!
Pikarin kyljessä on kukka, tuolin
selusta täynnä lehtikuvioita:
vain haaskattua ihmiskätten työtä!
Kuvista raikastuuko maljan vesi
tai paraneeko istuimena tuoli?
Nyt kaikki tarkoituksenmukaisimpaan
ja yksinkertaisimpaan muotoon meille
koneellisesti valmistetaan, ja
työn pätevyyden takaa jo se, että
jokainen, joka tekee ruuveja,
vain niitä tekee päiviensä päähän.

AADAM.
Siks elämä ja yksilöllisyys
nyt puuttuu työstä eikä mestariaan
ylitä kukaan… Missä voisi voima
ja henki todistaa nyt, että niillä
on taivaallinen alkuperä? - Jos
nyt tahtoo taistella ja ympärilleen
luo katseen tässä säännönmukaisuuden
ja järjestyksen maailmassa: enää
ei koe edes vaaran nautintoa,
ei ole edes yhtä petoa!
Minulle pettymykseksi siis koitui
myös tiede: löydän kolkon lastenkoulun
sen onnen sijasta, jota odotin.

OPPINUT.
Nyt eikö ole veljeys toteutettu?
Nyt kenellä on aineellinen puute?
Mokomain ajatusten vuoksi sietäis
sinua ojentaa!

AADAM.
      Sano: siis mikä aate
luo nykykansan yhteishengen, mikä
sen innostuttaa yhteispyrkimykseen?

OPPINUT.
Se aate nykyisin on: toimeentulo.
Kun ihminen maan päälle ilmaantui,
maa oli täysi ravintovarasto:
vain kättään ojentaen kerätä
hän saattoi kaiken, mitä tarvitsi.
Hän ahmi huoletta kuin juustomato,
ja suloisessa joutilaisuudessaan
hänellä oli aikaa nautiskella
ja haaveilla ja luoda runoutta.
Mut meidän, jotka syömme viimeisiä
suupaloja maan antimista, pakko
on olla saitoja, kun olemme
jo kauan tienneet, että juusto loppuu
ja nälkäkuolema on edessämme.
Kun vielä kuluu neljä tuhatta vuotta,
niin aurinkomme jäähtyy, maa ei enää
kykene synnyttämään kasveja:
ne neljä tuhatta vuotta meillä aikaa
on luoda auringolle korvike.
Sen ajan luulen riittävän, kun työssä
on apuna meikäläinen tietämys!
Otamme lämmön vedestä: sen hiili
sisältää tulta enemmän kuin mikään
muu. Samoin elimistön salaisuudet
ovat jo tänään lähellä keksimistään…
Hyvä, kun asia sattui puheeksi:
olin jo koeputkeni unohtaa -
näet minäkin tutkin sitä ongelmaa.

LUCIFER.
Kovasti ihminen on vanhentunut,
jos hänen silloin, kun luo elimistön,
jo täytyy turvautua koeputkiin!
Mut vaikka onnistuisit - miten inha
ois aikaansaannos: sanaton ajatus -
tai lemmen tunne, jolta puuttuu kohde,
olento, jonka luonto epää, joka
on vailla vastakohtaa, sukupuuta,
kun sitä ei rajoita yksilöllisyys.
Ja mikä tekisi sen yksilöksi,
kun ahtaan putken seinät eristävät
sen ulkomaailmasta, tuskasta
sen ehkä herätessä tietoisuuteen?

OPPINUT.
Siis katso, kuinka putki kiehuu, loistaa:
sen tarkoin eristetyssä lämmössä
väreilee haihtuvia hahmoja!
Kun kemiallinen samansukuisuus
ja vastavaikutus yhdistyvät, silloin
on aineen taivuttava tahtooni.

LUCIFER.
Ihailen sinua, oppinut!… Kysyisin
vain yhtä seikkaa: osaatko järjestää
niin, etteivät nyt-samansukuiset
vetäisi toinen toistaan puoleensa
ja etteivät nyt-vastakohtaiset
pois työntäis toisiaan?

OPPINUT.
      Puhut tuhmuuksia!
Sehän on luonnonlaki eikä muuta.

LUCIFER.
Ah, aivan niin. Mut mihin se perustuu?

OPPINUT.
Mihinkö perustuu? - Se on laki, koska
kokemus osoittaa sen päteväksi.

LUCIFER.
Siis olet pelkkä luonnon lämmittäjä.
Muun suorittaa se itse.

OPPINUT.
      Mutta minä
pakotan rajoihin sen putkellani
ja esille salaisesta hämärästään.

LUCIFER. tarkastaen putkea:
En näe elämän merkkiäkään vielä…

OPPINUT.
Se ei voi jäädä ilmenemättä!
Olenhan selvittänyt havainnoilla
jo kaikki elimistön salaisuudet,
sadasti eritellyt elämän…

AADAM.
Mut käsiis aina jäi vain kuollut ruumis.
Iäti nuorta kokemusta tiede
vain ontuen seuraa. Se on kyllä valmis
kuninkaan palkkarunoilijan lailla
suurtekoja selostamaan, mutta ei
kykene itse ennustamaan niitä.

OPPINUT.
Miks ivailette, ettekö näe, että
vain kipinä puuttuu enää, jotta eläis
tuo putki?

AADAM.
      Mutta mistä kipinän
sen otat?

OPPINUT.
      Enää on vain yksi askel…

AADAM.
Mut se, ken vielä sitä askelta
ei ole astunut, se vielä mitään
ei ole tehnyt eikä mitään tiedä.
Muut askeleet vain esipihoilla
on kuljettu, se yksi ainut askel
vois meidät johtaa kaikkein pyhimpään.
Oi, kyetäänkö siihen milloinkaan?
Samanaikaisesti alkaa koeputken yläpuolella leijaileva savu tiivistyä. Jyrähdyksiä.

MAAN HENGEN ÄÄNI. savusta:
Ei milloinkaan! ei!… Tämä koeputki
on minulle liian ahdas, liian laaja.
Minut tunnet sinä, Aadam! - Mutta täällä
ei ole minusta edes aavistusta…

AADAM.
Maan hengen vastauksen kuulitko?
Oi, turhamainen, heikko ihminen,
oi katso, katso: miten voisit voittaa
sen, joka edessäsi leijailee?

OPPINUT.
Ah, mielipuolisuuden puuska… Mua
tilasi huolettaa.
Koeputki murtuu, henki häipyy.
      Koeputkeni särkyi!
Mut jälleen aloittaa voin suuren työni.
Niin lähellä jo oli määränpää,
kun osui eteen pieni multapaakku,
sokea sattuma…

LUCIFER.
      Sitä ennen vanhaan
sanottiin Kohtaloksi. Pienempi
häpeä oli maahan sortua
sen mahdin edessä kuin perään antaa
vain sokealle sattumalle nyt.
Kello soi.
Mitä se merkitsee?

OPPINUT.
      Työaika päättyy,
kävelytunti alkaa. Väki palaa
nyt tehtaista ja pelloilta. Nyt saavat
ne ojennuksen, jotka jotenkin rikkoi.
Nyt naiset jaetaan ja lapset: siinä
myös minulla tehtävää on. Menemme sinne.
Pitkässä rivissä tulee miehiä, toisessa naisia, joista muutamilla - myös EEVALLA - on mukanaan lapsi. Pihalla kaikki muodostavat piirin ja eräs VANHUS astuu heidän eteensä. Aadam, Lucifer ja oppinut seisovat etualalla museon vieressä.

VANHUS.
Numero kolmekymmentä.

LUTHER. astuu esiin rivistä.
      Olen tässä.

VANHUS.
Taas liikaa lämmitit höyrykattilaa.
Sinulla näemmä intohimona
on saattaa vaaraan kcko falansteri.

LUTHER.
Ken voisi olla innostumatta,
kun tulen peto räiskyy, säihkyy, ulvoo
tuhansin liekkikielin ympärillä
ja tahtoo nielaista ja tuhota:
ihana silloin uljaana on seista
sen edessä ja jatkaa lietsamista
ja tietää, että se on vallassani.
Et aavistaa voi tulen lumousta,
kun tunnet sen vain padan alta…

VANHUS.
      Turhaa
puhetta! Et syö tänään päivällistä.

LUTHER. astuen takaisin riviin:
Mut huomenna taas tulta lietson!

AADAM.
      Mitä
nyt näenkään? Tuon miehen tunsin: sehän
on Luther!

VANHUS.
      Kaksisataa yhdeksän!

CASSIUS. astuen rivistä:
On tässä.

VANHUS.
      Sinua jo kolmannesti
varoitan: syyttä etsit käsikähmää.

CASSIUS. astuen takaisin riviin:
Vai syyttä? kun en muita syyttele!
On raukka se, ken tervein käsivarsin
ei vastaan lyö, vaan toisiin turvautuu.
Vai oliko vastustajani heikompi?
Miks ei hän puolustanut itseään?

VANHUS.
Ei vastaväitteitä! - Pääkallos muoto
ei sekään selitä pahaa taipumustas:
se jalo on ja virheetön. Vain olet
veriltäs liian kiivas. Ojennusta
saat siksi, kunnes tulet kesyksi.

AADAM.
Voi, Cassius! jos minut muistaisit:
Filippoin luona kerallas taistelin!
Siis niinkö saattaa päätön järjestelmä
ja teoria erehtyä, että
ylevä rinta rikos on siitä eikä
saa siltä ansaittua arvoaan?

VANHUS.
Numero neljäsataa.

PLATON. astuen esiin:
      Kuulen,

VANHUS.
      Olet
taas unohtunut unelmiis niin, että
sun paimentamas nauta pääsi peltoon.
Hereillä pysyäkses: polvillasi
saat olla herneillä…

PLATON. palaten riviin:
      Ei herneetkään
unista ihanista mua estä.

AADAM.
Voi, Platon! minkä osan sulle suokaan
se valtio, jota olet haaveillut!

VANHUS.
Numero seitsemänkymmentä kaksi.

MICHEL-ANGELO. astuen esiin:
      Tässä!

VANHUS.
Työpajasi jätit liian aikaisin.

MICHEL-ANGELO.
Vain tuolin jalkoja saan aina tehdä
ja niitäkin vain muodottomia.
Rukoillut olen, että minun suotais
ne toisin muovailla ja niihin veistää
koristekuvia. Ei suotu. Tuolin
selustaa toivoin toisenlaiseksi:
myös turhaan!… Miltei mielipuolena
työpajaa pakenin ja tuskaani.
Astuu takaisin riviin.

VANHUS.
Saat järjestyksen rikkomisesta
sisällä viettää tämän kauniin päivän.

AADAM.
Ah, Michel-Angelo, missä helvetissä
sydämes jumala nyt onkaan, kun
se ei saa luoda! - ja, oi, miten paljon
on täällä tuttuja ja miten paljon
ois henkeä, miten paljon alkuvoimaa!
On tuolla eräs aseveikkoni,
tuo marttyyrina kuoli, tuosta tuntui
maan piiri ahdistavan ahtaalta -
ja mihin kääpiöitten yhteiskuntaan
nyt pusertaakaan heidät valtio!
Oi, Lucifer, pois mennään! Sieluni
ei enää jaksa tätä näkyä sietää…

VANHUS.
On kaksi lasta saavuttanut tänään
sen iän, jolloin äidin hoiva enää
ei ole tarpeen. Heitä odottaa
nyt lasten yhteiskasvatuslaitos. - Esiin
ne kaksi!
EEVA ja eräs toinen nainen astuvat esiin lapsineen.

AADAM.
      Mikä ihana ilmestys!
Siis elää tässäkin autiomaailmassa
runous!

LUCIFER.
      No, Aadam, eikös mennäkään!

AADAM.
Ei, jäämme! Täällä onkin määränpäämme…

VANHUS.
Päänmuodot lasten tutki, oppinut.
Oppinut tutkii lapsia.

EEVA.
Oi, mikä onkaan edessä lapsellani?

AADAM.
Oi ääntä!…

LUCIFER.
      Mitä ihmeellistä voisi
tuo yhteisnainen suoda sinulle,
jota on Semiramis suudellut?

AADAM.
En silloin tuntenut tätä naista.

LUCIFER.
      Niin, niin!
Se rakastuneitten iänikuinen laulu!
Jokainen luulee, että juuri hän
se keksi intohimon, että kukaan
ei ennen häntä osannut lempiä -
ja moista loruttu on lakkaamatta
jo jokunen vuosituhat.

OPPINUT.
      Tämä lapsi
on lääkäriksi kasvatettava,
ja tästä tulee paimen.

VANHUS.
      Viekää lapset
pois.
Lapset aiotaan viedä, mutta Eeva asettuu vastarintaan.

EEVA.
      Älkää koskeko poikaan! Hän on minun!
Ken riistää lapsen äidin povelta?…

VANHUS.
Pois viekää! Miksi viivyttelette?

EEVA.
Oi, lapseni! Sinut sydänverelläni
minähän olen ravinnut… Mikä voima
sen pyhän siteemme voisi katkaista?
Minun pitääkö iäks sinusta luopua
niin, että laumaan katoat ja turhaan
sinua sitten etsii silmäni
satojen samanlaisten vieraitten
seasta?

AADAM.
      Ihmiset! jos mikään teille
on pyhää, jättäkää tämän äidin lapsi
hänelle.

EEVA.
Niin! niin!… Sinua siunaan, vieras!

VANHUS.
On leikinlaskusi, vieras, vaarallista.
Jos perhe-ennakkoluulojen herätä henkiin
taas sallimme, niin pian sortuvat
maan tasalle kaikki pyhän tieteen voitot.

EEVA.
Jääkylmän tieteen voitot - mitä niistä
välitän minä! Sortua ne saavat,
kun luonto puhuu…

VANHUS.
      Toimeen ryhdytäänkö?

AADAM.
Ei! antakaa sen olla! Tuolla on miekka:
opetan teidät sitä käyttämään…

LUCIFER.
Seis! unikuva, älä liiku.
Asettaa kätensä Aadamin olkapäälle. Aadam jäykistyy paikalleen.
      Tunne
käteni kohtalonvoima!

EEVA.
      Lapseni, oi!…
Lyyhistyy maahan. Lapset viedään pois.

VANHUS.
On vailla paria nämä kaksi naista.
Nyt ilmoittautukoot ne, jotka heille
pariksi tahtovat.

AADAM.
      Tahdon tämän naisen.

VANHUS.
Siis mitä sanot, oppinut?

OPPINUT.
      Kiihkoileva
mies, hermosairas nainen: siittävät
vain epäkelpoja lapsia. Eivät sovi
he yhteen.

AADAM.
      Mutta hänestä en luovu,
jos hän vain suostuu!

EEVA.
      Suostun, jalo mies!

AADAM.
Sua rakastan koko sydämestäni!

EEVA.
Sua rakastan ikuisesti: tunnen sen!

OPPINUT.
Ah, mielipuolisuutta… Omituista
todella: menneisyyden kummitus
valistuneella vuosisadallamme!
Se mistä lienee?

AADAM.
      Se on Eedenin
etäinen armonsäde…

VANHUS.
      Surku on…

AADAM.
Te meitä älkää säälikö! - On meidän
omaamme tä nä mielettömyytemme.
Me emme kadehdi valistustanne!
On kaikki jalo ja suuri aina ollut
vain samanlaista mielettömyyttä,
jota ei ahdas huoli kahlitse.
Soi meille hengen kutsu ylhäältä,
sen vieno suhina kohtaa korvamme
ja vakuuttaa: sen sukua olemme!…
Maan halpaa tomua me halveksimme
ja vaellamme korkeutta kohti.
Syleilee Eevaa.

VANHUS.
Jo riittää loru. Sairaat sairaalaan!

LUCIFER.
On hoppu tarpeen! Aadam, häivymme!
Vaipuvat maan alle.